"In these ever-changing days"

On tapahtunut aikalailla paljon, mutta koska oon pinnannu paivakirjani kirjoittamisesta, niin kirjoitan ensin sen, sitten tan, tai mulle ei itelleni jaa yhtaan mittaan! See ya!

PLUS, mua vahan epailyttaa taa mun blogin lukijamaara kun ma en saa kommentteja paljoakaa...! ;) with love, Susette

"Eilen mietin sinua niin kuin mietin ennen"

Mina tahdon minun musiikin minun koneelle! iPod on ihan liian pieni esine, jotta sen loytaisi aina kun sita tarvitsee. Ja kun en voi muuttaa musiikkia ollenkaan tai muuten haviaa kaikki niin vahanko ketuttaa. Tama tarkoittaa vain sita, etta pitaa pyytaa pikkusiskoa laittamaan kaikki minun musiikki minulle. Hah.


No niin, myonnetaan, olen surkea paivittamaan, mutta (tama on niin kateva sana tama mutta) paivittamattomat viikot ovat olleet niin hurjia ja kiireisia ja uuvuttavia, etten yksinkertaisesti ole kyennyt mitaan tekemaan toiden ja muiden menojen jalkeen. Kuten vaikka miettimaan mita olen tehnyt. Juu, ei ollenkaan. Lisaksi olin netiton ainakin viikon. Huh, se oli karmeaa. No nytkin netti kylla temppuilee, vahintaan kolme kertaa paivassa pitaa ravata kellariin kaynnistamaan tuo reititin uudestaan, etta netti taas pelittaa. No, ehkapa portaissa ravaaminen saa joitakin naista aupparikiloista katoamaan. Kylla, aupparikilot ovat tosiasia, mulla niita on jo 5. Mutta (ah tama sana taas!) nyt kun ollaan Andoverissa ja taalla pysytaan tama minun vuoden mittainen pesti, niin voin hyvilla mielin etsia lahimman YMCA:n kuntosalin ja liittya sinne jaseneksi, etta paasee jotenkin liikkumaan. Host mumin pyoraakin aattelin kayttaa ajelulla, kunhan ensin naen sen sen polykerroksen alta. Tieda vaikkei ois ikina kaytetty..

Mutta niin, mita on siis tapahtunut? No ensinnakin on eletty matkalaukkuelamaa viikko taman muuton takia ja nyt tiistaina saatiin kamppeet sisalle taloon ja eilen jaatiin tanne kun saatiin jotain esille noista lukemattomista muuttolaatikoista. Puoltoista rekallista kampetta on talossa, ihan vaan tiedoksi. Ja ainakin kaks kolmasosaa niista on laatikoissa. Tai no nyt enaa ehka puolet kun sain leikkihuoneen purettua tanaan ja laitettua kellariin kasaan. Mihin ihmeeseen lapset oikeasti muka tarvitsee tuhatta erilaista lelua? Tosin taman perheen lasten lelut ei ole mitaan verrattuna toiseen host perheeseen, jonka tunnen, siella sita vasta leluja onkin! Niin etta olen ihan tyytyvainen siihen, etta nama "minun" lasten lelut mahtuu leikkihuoneeseen plus heidan omiin makuuhuoneisiinsa.


Valipaivien aikana yovyttiin siis rantatalolla Salisburyssa, joka oli ihana. Ite tosin yovyin perjantaista maanantaihin saksalaisen A:n perheen talossa, silla perhe oli yhdessa vapaa-ajan asunnoistaan pikkuruisella saarellaan ja A oli talossa ihan yksin viettamassa viimeista viikonloppuaan. Joten mina tarjouduin seuraksi halle, ja valtyin ite viettamasta yltioperheellista viikonloppua. Joka ei muuten ollu ekana toivomuslistalla hemmetin pitkien muuttopaivien jalkeen. (Jotka muuten jatkuu, huomenna on onneksi perjantai!)

Viime perjantaina paasin onneksi aikaisemmin toista jo, kun lasten isa haki lapset luokseen perjantai-lauantaiksi. Suuntasin siis ensiksi hakemaan jattimaisen jaamocchan ja sitten kiroilemaan perjantai iltapaivan liikenteeseen kohti Liberty Tree:ta. Siella nahtiin A:n kanssa ja paadyttiin mun lempparikauppaani (ainakin lahes) Nordstrom Rackiin (joka siis myy merkkituotteita ihan naurettavan halvalla, tosin kokoa ei tietenkaan koskaan loydy halutusta vaatekappaleesta..) jossa sanoin heihei mun rakkaalle mutta harvoin vierailevalle ystavalleni Benjamin Frankilinille kun ostin aivan ihanan mukafarkkupaitismekon. Joka on tata nykya ihan liian ryppyinen esiteltavaksi. Katotaan jos joskus saisin laitettua sen johonkin kuntoon. Eli en varmaan koskaan onnistu saamaan sita esille tanne blogiin. Ehka se johonkin kuvaan tulee. Mutta niin, missas olinkaan. Joo, sitten suunnattiin aikalailla suorinta reittia A:n luo ja kaytiin suihkussa yms valmistauduttiin illan keikalle, katsomaan The Killersin herroja. Suunnattiin Bostoniin viiden aupparin voimin, kaytiin ensin Quincy Marketilla syomassa kanateriyakit ja sitten palattiin TD Gardenin kulmille ja mutkitellen saavuttiin sinne jonnekin, josta paasi paikoille. Kolmen erilaisen paidan kokeilun jalkeen paadyin ostamaan Killersin ehka yksinkertaisimman ja silti upeimman kiertuepaidan ihan liian hintavana sellaisesta myyntikojusta. Sitten juoksujalkaa paikoille kun lampparibandi Wolfmother oli jo aloitellut ekan biisin voimin. Herroista huomasin sen etta heilla oli isot tukat. Muuten ihan menevaa rokkia, ei mitaan ihmeellista. Meidan paikat oli ihan katonrajassa, tosiaankin piippuhyllypaikat, mutta hyvin sielta naki ja kuuli. Eka kun sinne saapui niin hirvitti kun mun paikka oli portaikon paassa ja hetken aikaa paassa vilisi mielikuvat siita kuinka pyorisin alas niita portaita, kaiteen yli ja matkahtaisin mahalleni johonkin penkinnojaan. Hyrr. Mutta kun Killersin herrat saapui lavalle niin ei tietoakaan mistaan portaikkopainajaisista, se oli vaan musiikkia ja musiikkia ja musiikkia. Ja kaiken lisaksi aloittivat Mr. Brightsidella! Keikka oli mahtava, yksinkertaisesti aivan mahtava. Jokaisesta biisista osasin hoilata jotakin, sen todistaa A:n ottamat videot! Keikan jalkeen olikin sen verran uupunut auppariporukka etta suosiolla suunnattiin kotikonnuille ja peiton alle.


Lauantaina heratys suhkot aikaisin, kahvia ja pannukakkuja nassuun ja kuluttamaan palkkashekkia. Suunnaattin A:n toiveen mukaan toisen saksalaisen J:n kanssa Nortshorelle ja heti kun astuttiin Searsiin sisalle niin vastaan tuli alerekit. Ja pitihan sielta loytya jotain. No, kun kerran loytyi sellainen kiva musta liehuva mekko (eika oo ees niin kovin liehuva) niin samallahan sita vois katella jotain muutakin. Ja sitten se tuli vastaan. Tai siis ne. Minun Converset. Ne, jotka nain heti ekalla viikolla ja jotka halusin heti ostaa niin ostin ne nyt ja voi etta olen onnellinen niista, niin kovin kovin onnellinen niista olen! Matka lapi ostarin jatkui tuntien verroin, lapi GAPin, josta mukaan tarttui taydelliset farkut ja puuvillapaita ja $75 kuitti, ikkunaostoksille ja uuteen Hollisteriin, josta mieleen jai ihanakomea myyjapoika (tai no, mies..) jolla on maailman sopoin hymy, sen nain kun minulle ujosti sanoi hei kun mina lumilautalehtea tyytyvaisena siina selasin. Tai maailman toiseksi sopoin hymy. Mutta kuitenkin. Ostarilta jatkettiin hetkeksi rentoutumaan A:n luo uima-altaan hyiseen veteen ja siita hottubiin ja takaisin altaaseen ja hottubiin ja nain edes takaisin hihkuen, vahan niin kuin ois saunasta ravannu jarveen, mutta semmoinen lallympi versio :P Sitten kavi 7 aupparin ja 1 nannyn tie The Cheesecake Factoryyn, jossa ruokaa taivaallisempaa oli vain se juustokakku. Illallisen aiheena oli A:n jaahyvaiset, silla ihanainen A lahti takaisin Saksaan tiistaina, joten poyta itki ja soi suruunsa (mikas sen sopivampaa ravintolassa..) ja mietti hauskoja juttuja, tai ainakin kovasti yritti ja oli hiljaa ja nautti viimeisista rauhallisista hetkista yhdessa. Yritti painaa tuon illan kovin syvalle paahan ettei se sielta karkaisi ollenkaan. A:n kanssa paatettiin sitten ilta ehka maailman mahtavimmalla pelilla, Wiin Mario Kartilla! Myonnettakoon, etta oli eka kerta kun meinasin kaatua baarituolilla. (Jos joku ei usko etta minussa piilee myos semmoinen pieni pojankoltiaisluonne niin olisi uskonut kun kovin tosissani uskoin, etta minun hosumiseni ylos ja alas siina tuolilla auttaa sita autoa lentamaan korkeammalle!)

Sunnuntai oli sellainen laiskotuspaiva, joten mika sopisikaan paremmin paivaan kuin piknik Bostonissa. Siispa ekaksi jotain aamupalaksi, ettei ihan pyorry, reppuun salaatti, voileivat, karkkia hieman, vetta ja viltti ja menoksi. Matkalla piti tietenkin pysahtya One Squarella, josta loysin ehka maailman taydellisimman ruskean nahkalaukun. (Tietty hintaakin loytyy...) Joka on pakko saada, viela joku paiva ehka. Sielta Melroseen Oak Grovelle, junaan/metroon, mika ikina onkaan, ja pois Downtown Crossingilla. Jotain kofeiinipitoista kuppiin ja puistoon valtaamaan sopiva paikka. Oli ihana paiva, sellainen lammin syksyisen raikas (tai no, Suomessa tulkittaisi kai helteeksi..) ja aurinko paistoi natisti ja oli kiva vaan katella ihmisia ymparilla, pari heitteli jalkapalloa, semmoinen rokkariporukka jurotti piirissa ja poltti tupakkaa, rakastavaiset istui vastakkain ja suukotteli, pikkupoika jahtasi sudenkorentoa ja vanha pariskunta kaveli ohi mustissaan ja matkalainen nukkui keskella kaikkea halinaa. Kaiken kaikkiaan se oli hengahdystauko ihan kaikesta, rentoutuminen valloitti ja oli varsin rauhallinen olo pitkasta aikaa. Eihan sita kauaa jaksanut vaan suunnattiin sitten Bostonin Hard Rock Cafe katsastamaan, ihmettelemaan Kurt Cobainin kitaraa ja juttelemaan kontrastista Rock Shopin myyjan kanssa. Sitten pidemman laatuinen sunnuntaikavely North Endin lapi Charlestownin rajamaille, viimeiset kuvat A:sta ja Bostonista ja kotiin. Leffapitoinen ilta mässyineen ja paalle taas Wiita, kentat vikan kerran lapi ja jokseenkin tekemattoman paivan jalkeen vaivuttiin akkia uneen.

Maanantai se oli siivous- ja pakkauspaiva. Ja surullinen. Kun oli viimeinen paiva kun A:n naki. A:sta tuli ihan yhtakkia taalla tarkea, kun han oli ensimmainen, joka mulle taalla soitti mun ekana lauantaina ja kysyi Bostoniin ja mina olin etta mita hittoa, ihan vasyneena ja ymmyrkaisena kaikesta uudesta. Ja sitten sita kai tuli vietettya hetkia yhdessa, juteltua kaikenlaista, lapsoset leikki yhdessa paljon, helppo oli olla ja menna. Tyhmaa kun yhteista aikaa oli alle pari kuukautta. Mutta minkas elamalle teet, nautittava on niista hetkista jotka on suotu kunkin kanssa.

Tasta puheen ollen, vasyneena tuli ikava kaikkia. Ja jostain kumman syysta myos maailman epaprinssisinta prinssia. Mika hitto siina nyt taas on. Ja kun valilla ei oo. Niin kuitenkin, tuli mietittya kaikkia. Sita, jonka kanssa kaikki on niin yllattavaa ettei se yllata. Sita, joka mulle kirjoitti kirjeita muka-liian-isolla kasialalla, jota ma ikavoin. Sita, joka tykkas meidan pikkuterassista yhta paljon kuin mina. Sita, jonka kanssa kaiken voi parantaa useamman tunnin mittaisella teetauolla kayden lapi asiat Project Runwaysta polkupyorakyparaan. Sita, jonka seurassa uskalsin kai olla ihan eka oma itteni, tuleva tatskamummoseurani. Sita, joka on niin puhdas luonnonlapsi etta mun kay kateeksi. Noin niin kuin ymparipyoreasti kaikkia. Etta miten olikaan ennen, ja miten on nyt. Hassua tama ajankulu.

"But my oh my"

Ma en yhtaan tieda milla saisin itteni ylos aamulla. Heratyskello on nimittain hukassa. Tai no, se on laatikossa. Mutta missa laatikossa, siinapa vasta pulma!

My very first pair of Converse <3

"In the dark, for a while now"

4. syyskuuta
Hyvaa huomenta taalta Atlantin rannalta. Anteeksi, etten ole paivitellyt, mutta talla hetkella on meneillaan tama perheen muutto, joten se tietaa mulle ihan hulluja paivia ja laatikoita ja hyvana puolena kerrottakoon, etta naa valipaivat talojen valissa yovytaan host mumin ystavan rantatalossa Salisburyssa. Ja taa on oikea rantatalo, isosta ikkunasta nakyy kuinka aallot lyo rantaan ja perinteikkaasti USAn lippu liehuu tuossa ulkopuolella ja aurinko paistaa ja joku tuolla viela ulkoiluttaa purjevenettaan. Tana aamuna lasten kanssa mentiin aamupalan jalkeen juoksentelemaan tuohon rannalle ja sanomaan hyvaa huomenta aalloille. Ja aupparin kameraan kertyi sellaiset sata kuvaa aalloista. Koska valo oli yksinkertaisesti niin kaunis. Ja se hohti tavallaan aallon harjan lapi juuri ennen kuin harja iskeytyi takaisin veteen. Joten pakko oli vangita se.

No niin, mitas onkaan tapahtunut. Asiat tulee nyt siina jarjestyksess kuin ne muistan. Ensinnakin sunnuntai oli ihan mahtava! Siis 29. paiva. Sunnuntai oli ensinnakin sellainen, etta lapset lahtivat isalleen, joten mulla oli taattu vapaapaiva. Sunnuntain ratoksi paatettiin auppariporukalla kayda pienella kavelylla, eli mentiin Bostoniin seuraamaan punaista viivaa, joka myos Freedom Trailina tunnetaan. Massachusettshan on osa New Englandia, eli aluetta, jonne puritaanit rantautuivat ensimmaisena matkatessaan Mayflowerilla Iso-Britanniasta Amerikan rannikolle. Ja Boston on yksi USAn vanhimmista kaupungeista ja taynna historiaa, ainakin sen verran, etta Freedom Traililla vietti helposti nelja tuntia. En nyt tieda kuinka paljon tama ihmisia kiinnostaa, mutta minua oikeasti kiinnosti Freedom Trail, en tehny sita vain sen takia etta se nyt on hieno juttu tehda, etta sen voi sitten sanoa tehneensa. No mita siella nakyi? Muun muassa se parveke, jolta USAn itsenaisyysjulistus muinoin luettiin. Ei ehka kuulosta kovin "vaikuttavalta", mutta kun ajattelee, etta satoja vuosia sitten tan maan ITSENAISYYSJULISTUS luettiin tuossa noin, tuolta parvekkeelta, niin pakko siina vahan on vakuuttua. Ja oli muuten hieno parveke. Sitten oli paljon historiallisten ihmisten hautoja tietty, Samuel Adams ja Benjamin Franklin muun muassa. (Ettikaa wikipediasta ;D) Kaveltiin myos muun muassa italialais- ja irlantilaiskortteleiden lapi ja visiteerattiin muutamassa kirkossa. Ja nahtiin ihka oikea rotta. Etta nain. Freedom Trail alkoi Downtown Crossing tienoilta ja paattyi Bunker Hill Monumentille Charlestowniin. Ja sen jalkeen oli vasyneita jalkoja. Paljon.

Alkuviikko on mennyt lahinna pakatessa, pahvisia muuttolaatikoita ja teippia pahvisten muuttolaatikoiden ja teipin jalkeen. Koko ajan. (Ja liian pitkia paivia, mutta se tietaa myos lisaa rahaa...) Tai no, ei nyt ihan koko ajan. Maanantaina oli pitka paiva lasten kanssa, mutta onneksi olivat ensin koulussa ja sitten koulun jalkeen oli hieman quiet timea ja sen jalkeen siirryttiin suoraan autoon ja ajoin Middletoniin playdatelle saksalaisen A:n luokse. Taman luokse on taydellista menna playdatelle, silla ensinnakin me viihdymme yhdessa ja toisekseen A:lla on myos 5-vuotias tytto ja 3-vuotias poika. Ja ajomatkaa on vain 10 minuuttia. Voisiko taydellisempaa olla? Lapset ovat jo melkein parhaita kavereita toistensa kanssa ja meidan tarvitsee vain avata ovi, paastaa lapset sisaan, huolehtia valipala ja se, etta muistavat juoda vetta nain kuumalla ja kayda vessassa. And that's it. Lapset hoitaa loput. Ihanaa, hetken helpotus, josta ei tarvitse tuntea edes syyllisyytta kun lapsilla on hauskaa ja liikkuvat ja ovat sosiaalisia. Tytot otti kaikki prinsessakamppeet ja ilmoittivat, etta haluavat menna ylakertaan tekemaan "some secret girl stuff". Okay, tama kay. Pojilla oli siis koko iso leikkihuone kaytossa ja sielta kuului vain WRUUM WRUUM koko ajan! Me aupparit istuttiin keittiossa ja turistiin ja jumitettiin maanantain kunniaksi, kunnes muistettiin Wiin olemassaolo. Ja Mario Kart :D Loppuaika menikin sitten suunnilleen paikoillaan hyppiessa ja nauraessa ja liioitelluin liikkein ajellessa ympari kuviteltua maatilaa vihrealla krokotiililla. Ja oli hauskaa. Sitten kotiin leikkimaan omilla leluilla ja tietysti, pakkaamaan. Tiistain helpotus oli tunti puistossa koulun jalkeen ruotsalaisen T:n ja hanen hoidokkiensa kanssa. Tassakin tapauksessa lapset tulivat loistavasti toimeen ja juoksivat innoissan ympari puistoa. Auppareille jai tehtavaksi huolehtia vain ruuansulatukseen liittyvista tarpeista. Ja siita, etta lapset tosiaan olivat puistossa. Ja jalkeenpain jaatelolle lahella sijaitsevaan jaatelopaikkaan lasten riemuksi. Sitten kotiin quiet time ja mulle pakkaamista aika hiton myohaan. Keskiviikko oli sitten muuttopaiva. Eli lapset kouluun ja viela pakkaamaan hieman lisaa ja kirjoittelemaan laatikoihin ja liimaamaan tarroja laatikoihin ja muuttamaan siis. Sitten lapset koulusta ja jalleen puistoon, jotta muuttomiesten ei tarvitsisi kompastella pikkuisiin. Talla kertaa seka saksalainen A ja ruotsalainen T liittyivat seuraani Boxfordin puistossa, jossa olin ekaa kertaa, mutten tosiaankaan viimeista. Se puisto oli upea! Kaikki hokkelit oli teemallisia, oli maatila traktoreineen ja linna liukumakineen ja torneineen. Ihana. Ja se oli viela aidattu. Ah, mielenrauha. Auppareitten lasten yhteenlasketty lukumaara oli siis 7 eli juoksua oli paljon ja naurua ja tietty kahinoita ja itkua, mutta mun 5-vuotias tytsi ilmoitti mulle kun lahdettiin kolmen tunnin jalkeen, etta "I had so much fun!". Ja niin oli mullakin, turistessa ja katsellessa lapsia kahden muun aupparin kanssa, kun lahinna istuttiin valmiina poydan aaressa, etta jos lapsilla oli asiaa niin saivat tulla ilmoittamaan siihen sitten, kun meita tarvitsivat. Ja se olikin meidan tarkein tehtava, vaan olla siella lapsia varten. Ei ne meita muuhun tarvitse. Ja tietty valipala tuotiin ja istutettiin kaikki nattiin riviin ja tarjoiltiin brownieita ja crackerseja nalkaisille riehujille. Loppujen lopuksi kaikki lahtivat sielta hymyssa suin kotia kohti.

Mutta nyt on jo lounasaika (mahan siis laitan tan nettiin myohemmin, kun loydan paikan jossa netti toimii..), eli mun pitaa kehitella jotakin tuosta puolityhjasta jaakaapista, laittaa kahvi tippumaan ja nauttia tasta meidan pitkasta aamusta, kun ei tarvita muuta kuin yopuvut ja ranta. Ja aurinko. (Ja tanailtana THE KILLERS!)

7. syyskuuta
Viimeinen paiva A:n kanssa. Huoh.

"I look at you and smile because I'm fine"

Minulla on lippu The Killersin konserttiin 4. syyskuuta TD Gardenissa, Bostonissa! JES! Ja eika oo kuin $40, ihan oikein mielessani maksan sen, etta paasen sinne. Tanaan liput tilasimme saksalaissuomalaisruotsalaisaupparikolmikolla ja sen kunniaksi pulahdimme pimealla valaistuun altaaseen ja hottubiin ja leikimme valojen kanssa, ja loiskeiden eli kameroimme. Eikun, ensin pulahdus, sitten liput. Anyway, there's nothing like light.

Allekirjoittanut myontaa, etta tykkasi hottubista oikein paljon :)