Mulla pätkäsi eilen netti ihmeellisesti, niin en voinut illalla enää päivitellä. Nytten oon vielä töissä, iltahommissa, mutta lapset nukahti kuin naps vain niin mullei ole muutakaan tekemistä kuin kirjoitella tänne. Ja syy kirjoittamiseen on toki se, että pitikin kirjoittaa!
Viikonlopusta vielä sen verran, että sunnuntai, siis lauantai-sunnuntai välinen yö, kun ensin käveltiin New Yorkin valojen loisteessa Grand Central Stationille, ja juostiin junaan, joka meidät kiidätti Greenwichiin, Connecticutiin, jossa ooteltiin sitten taksia öö reilut puoli tuntia ja naurattaa edelleen, kun poikia niin harmitti, ettei saatu taksia heti ja me tytöt naurettiin vaan jotain typerää. Mutta hei, jos aikaa pitää kuluttaa niin sama on pitää hauskaa, oltiin sitten Greenwichin juna-asemalla tai ei. Autoseikkailujen ja taloon hiippailuljen jälkeen löydettiin porukkana jälleen toisemme J:n luona, kun hän asuu erillisessä pikkuisessa pihakämpässä (kyllä mullekin kelpais!) ja istuttiin siinä J:n sängyllä kaikki viis pelaten meidän versiota perinteisemmästä juomapelistä ja kun ei löytyny kortteja, niin piti sitten pelata M:n puhelimen nopilla. Olipas jännää! Eiku oli oikiasti hauskaa, plus sitten illan hauskin osio oli ehkä se, kun minä, K ja M lähdetiin M:n luo ja hiippailtiin kirjaimellisesti varpaisillaan M:n huoneeseen nukkumaan. Mulle tuli PIKKASE teinimäinen olo pienessä hiprakassa kyllä, vieläkin naurattaa, että kun ei isona ihmisenä vaikka hostelliin reteesti mennä vaan hiljaa pitää aamuyöstä hiippailla nukkumaan.
Siinähän keretiin sitten sellaiset nätit 5 tuntia nukkua ennen kuin kaikki sunnuntaiaamun kunniaksi klo 8 suunnattiin suihkuun ja pakaten huristeltiin hakemaan kyyhkyläiset kyytiin kans ja suunnattiin takasin Greenwichin juna-asemalle, jossa jälleen vähän ooteltiin sitä junaa joka oli myöhässä, siitä kun M lähti sitten katteleen peliä johonki, niin me saavuttiin Grand Centralille ja suunnattiin sunnuntaibrunssin mättöön kahdeksi tunniksi. Oli muuten aika erikoinen brunssi meillä: Oreo-keksejä, tuoremehua, kahvia (tää on vielä normaalia), hedelmäsalaattia, sushia ja teriyaki-kanaa ja riisiä! Ja maistoin kuulkaas elämäni ensimmäisen kerran sushia K:n lautaselta ja namnam oli hyvää kuulkaas, California rolls, yummy. Mutta niin, sen 2 tunnin yleisen maailmanparannuksen jälkeen törmättiin tuttuihin kun saksapoika R bongasi meidät ja suunnistettiin sitten ylös sieltä maanalaisesta luolastamme melkein ahdistavaan kuumuuteen. Käveltiin hetki, metroiltiin toinen, nähtiin NYC Pride, käveltiin toinen hetki, mullei ollu energiaa ottaa kuvia sen mun valtavan laukun kantamisen lisäks (jossa oli puolet tarpeetonta kamaa kun suunnitelmat pikkase muuttu) joten otin viikonlopun aikana vain sellaiset 200 kuvaa. Sunnuntain, niin istuskeltiin katsomassa komiikkoa hetki, sitten oli liian kuuma, järjestettin epäonnekas suuri kameranmetsästys, metroiltiin ja KÄVELTIIN jälleen mun ja B:n bussille, koomailtiin 4 tunnin matka Bostoniin. Ja kun saavuttiin Bostoniin, niin ois ihan kuin ois saapunu kotiin. Pystyi jälleen hengittämään semmoista mukavan viileää ilmaa, oli vaan jotenkin niin kotoisaa. Ja metrollakin osasi kulkea. Because my friend B and I, we don´t speak New York yet!
Ja kun on tullu nukuttua niin runsaasti edellisinäkin öinä niin muahan väsyttää edelleen, vaikka on ollu varsin mukavia päiviä, eilen oli töitä vain vähän, sitten juttelin pikkusiskon kanssa pitkästä aikaa, sitten oli hieroja, vihdoin ja viimein. Mä en tiedä mitä ne siellä hierojakoulussa opettaa, but damn it feels goooooooood. Sitten kirjastosta levyjen metsästykseen, ja vielä illan päätteeksi O:n kanssa jätskille, juttelemaan ja sitten kotiin nukkumaan ja tänään mulla on ollut hieman pitempi mutta silti oikein mukava päivä, jonka kruunasi se, että C tuli soittamaan ovikelloa ja matkalla majapaikkaansa sanomaan moi ja halaamaan. JEEE, C on täällä nytten ja on seuraavat 2 viikkoa ja se on tosi tosi kivaa!
Mutta sitten vähemmän kivaa on mun vatsassa kiristyvä solmu, joka johtuu siitä, että tässä ollaan lähössä kotia kohti pian. Älkää nyt käsittäkö väärin, mä olen edelleen innoissani tulossa kotiin, mutta muun muassa tässä yksi päivä kun panikoin J:lle niin kommentti kuului vaan, että "äsken sitä oltiin innoissaan kotiin menossa ja nyt ei haluta lähteä, mikä sun mieltä muuttelee?" No, oon ensinnäkin tyttö, se selittänee jo aika paljon ja toisekseen tottakai kaikki paranee loppua kohti. (Nytkin saan ehkä töistä yllätyspitkän viikonlopun, jeees!) Niin mä en halua lähtiä. Mutta samalla haluan tulla kotiin. Mutta tää aupparivuosi, se on ollut jotain niin toista kuin mitä oon odottanu. En mä tajua että kohta pitäis pakata koko huone kuntoon, 2 viikon päästä pitäis olla jo muuttamassa periaatteessa, siis tonne aurinkohuoneeseen kun uus auppari tulee 2 viikon päästä perjantaina. Hassua. Eikä ollenkaan hauskaa kuitenkaan. Mutta no, sehän nähdään sitten kohta taas mikä tässä on mieli. Sen minä tiiän että Suomessa tullaan kuulemaan ihan tarpeeksi juttuja siitä, kuinka silloin USAssa tehtiin näin ja näin ja sitten meille kävi näin ja yhyy mulla on ikävä sinne. Kun ikävä kyllä tulee. Juteltiin eilen B:n kanssa asiasta ja mulle tulee ihan HIRMUINEN ikävä mun aussiani joka tänne jää, meistä on tullut kovin läheisiä kyllä, voisin lukea hänet ehdottomasti yhdeksi rakkaimmista ystävistäni ja muitakin täältä, ja se se vasta kipeää tekeekin. Onneksi on K ja J, jotka asuvat Suomessa, niin täältä Massachusettsin alueelta. K varmaan on vilissyt tekstissä kertaan jos toiseen, hän on aivan ihana ja J on mulle kuin isoveli, ja aivan upea tyyppi. Vuan asuvat molemmat piäkaupunkiseuvvulla samperi. Niin tää mun solmu kiristyy kiristymistään. Taijjan tarvita kaikki ne bussi- ja lentomatkat tämmöisten juttujen selvittelyyn. Ja niin, saatan tirauttaa muutaman kyyneleen elokuun puolivälissä. Ja heinäkuun lopussa. Niin silloin kun pitää sanoa heihei suuntaan kuin toiseen. Ja tiedättekö, ei mua näin ahistanut lähtiä Suomesta. Kun tiesin, että tuun takasin. Mutta kun täältä lähtee, niin ei tule tasan tänne takaisin. Eikä varmaksi tiedä näkeekö kaikkia täällä tapaamiaan tyyppejä enää ikinä. On sen verran loputtoman oloisia ajatuksia etten tiedä onko niitä mukava aatella. Mä oon tässä kahden elämän välissä nytten, palaamassa ja lähtemässä jajaja niin. On aika vaikiata. Vaan availlaan tätä solmua. Tässä jälleen joku päivä.
Psssst. Heinäkuu on mun viimeinen kokonainen kuukausi Yhdysvalloissa. Moro.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti