"I miss the sound of your voice"

Tuo laulu on soinut radiossa koko sen ajan mita olen taalla ollut ja se on niista radion hiteista ainut, joka ei arsyta.

Soitin tanaan jalleen pikaisen puhelun Suomeen, ihan vain ehka 10 sekuntia, etta sain kerrottua aidille, etta soittaa minulle takaisin skypen kautta. (Kiitos ihana skype jarkihintaisista puheluista ulkomaille!) Oli jalleen ihana jutella perheen kanssa, ja ihana jutella suomeksi! Ja kun talo on viela tyhja, niin voi vapaasti kertoa kaikkea mita taalla tapahtuu ja mita paassa pyorii. Pikkusiskon kanssa juteltiin tan tulevasta muutosta, se pikkuruinen muuttaa huomenna isoon maailmaan ja mina en saa olla paallepasmaroimassa arsyttavasti, maailma on epareilu! Pikkuveljen kanssa juteltiin alkavasta kouluvuodesta ja kaikesta mita ne on perheen kanssa tehny siella Suomessa ja mita mina oon tehny. Ja sitten viela tan nuorimmaisen pikkusiskoni kanssa juttelin kaikesta mita tytsin mieleen tuli. Ihan hurjaa, kuinka tytsi on kasvanut, sen kuulee jo puhelimesta, kun puhuu lahes kirjakielta, tietenkin hienoisella savolla varustettuna, mutta kuitenkin ja niin nopeaa ja sujuvasti ettei tieda mita ajatella. Ja ihana oli kuulla kuinka minua kaipaavat. Pikkuteinisiskoni ei tietenkaan sita aaneen sanonut, mutta kylla isosisko tietaa. Ja aitille oli ihana valittaa amerikkalaisten epaterveellisista ruuista ja hemmotelluista lapsista ja kaikesta mika mielta painoi, ihan suoraan vaan, mitaan ajattelematta. Ja isi grillasi ja laittoi terveisia. Heh. So my dad <3 Enka ikina tajua kuinka paljon kaipaan perhettani. En edes silloin kun puhun heidan kanssaan. Mutta sitten kun pitaa lopettaa, niin WHUM! Tai sitten kun on lopettanut, niin sitten sita vasta onkin WHUM! Tanaankan en voinut kuin maata sangyssa puhelun jalkeen, katsella ulos ikkunasta, kaivata halausta ja antaa kyynelten valua, tajuten, miten hitosti sita kaipaa rakkaitaan.

Ja silloin aurinko osui silmiin ja haikaisi ja marmatti, etta meinasitkos siina vain maata murehtimassa vai ajattelitko ihan elaakin? Eihan kukaan voi auringolle vaittaa vastaan. Soitto saksalaiselle auppariystavalle, etta kiinnostaisiko pieni terapiashoppaus, mutta tama oli liian vasynyt, sanoi vain nauttivansa altaasta ja auringosta tan paivan, kuitenkin kutsui mukaansa. Mun mieli ei kuitenkaan oikein kannattanut paikallaan makaamista ja puhumista asioista. (Ehka tyhmaa olla ajattelematta, mutta ah niin ihanaa valista!) Paatin siis ihan itse lahtea sinne hemmetin ostarille, laitoin lempparihelmeni kaulaan ja paatin antaa ajatusten kulkea ristiriidassa sen kanssa mita silmat nakee. Siitas saatte vahan lisaa rasitusta aivot!

Kerkesin kuitenkin ajaa vain ykkostielle (eli ehka neljasosamailin), kun nain etta Fairgroundilla oli hevosia ja ratsastajia ja nailla oli lankkarikamppeet paalla! Ja oli sen verran paljon porukkaa, etta eikohan tuota voisi kayda kurkistamassakin! Parkkipaikka oli kylla ihan tyhja, vahan epailytti, mutta luultavasti parkkeerasin amerikkalaisen tuumintatavan mukaan ihan liian kauas. Kuitenkin jatin auton siihen, kun oli mukavasti varjoa ja kyllahan mina nyt kavelemaan pystyn. Ja kylla vain, olin oikeassa, siella oli pystyssa lannenratsastusshow elikkas kilpailu ja hevosia tuli ja meni ja mieli rauhoittui lahes meditaationomaiseen tilaan kun heppatuoksut tulvivat valiaikaistalleista. Ei oikeasti, tassa syy tyhmiin mielialoihin valilla, se on se, etta olen ollut hepaton kokonaiset 3 viikkoa. Ja puhun nyt ihan siis niista hevoselaimista. Aikani ihmettelin sita touhua ja kattelin paint-quarter-risteytyksia, kun siihen ilmestyi minun ikaiseni kiharapainen poika kysymaan etta mita kuuluu (amerikkalaiseen tapaan tuskin odotti mittavaa vastausta!) ja mina sitten kerroin, etta ajoin ohi ja paatin tulla ihmettelemaan. Tama oikein komea poika osallistui kilpailuihin (sen naki kysymattakin: buutsit, ruutupaita, farkut, chapsit ja kilpailustetsoni [sen taas naki sen stetsonin puhtaudesta]), horsemanshippiin ja western riding-luokkaan hevosellaan ja mikas sen parempaa kuin saada katsaus westernin tilasta taalla New Englandissa. Ja silitella hevosta, joka hamusi namupaloja ja rapsutuksia. Ja mieli lepasi entista enemman. (Silmat kans :D)

Vietin siella aikani ja lahdin sitten sinne ostarillekin, enhan mina voi jattaa todellisia suunnitelmiani toteuttamatta. En nyt tieda oliko tanaan joku komeiden kiharatukkaisten poikien ulkoilupaiva, silla kun vasta nyt paadyin Starbucksiin (tiedetaan, 3 viikkoa ilman sita kahvia, olen hullu!) niin minua palveli tummahko miehenalku, joka oli sitonut ihanan mustan kiharaisen tukkansa poninhannalle niskaan. Olin taas aimistynyt. Lahinna kylla kaikesta siita valinnanvarasta kahvin kanssa, mutta auttoi se komea miesmyyjakin asiaa! Nolona tunnustin, etta on ihan eka kerta Starbucksissa ja herra sitten kertoi minulle kuinka sielta saa ties minkalaista kahvia. Paadyin sitten ottamaan valkosuklaakahvin (olen hulluna valkosuklaaseen taas, tieda mika on...), sen valmistuksen aikana taas tavanomainen selostus siita, kuka olen, mista tulen ja mita taalla teen ja uteliaat kyselyt kotimaastani ja siita mita pidan Yhdysvalloista ja etta minulla on aika hassu aksentti, sitten oli kahvi valmis ja en ole elaissani maistanut parempaa kahvia. Se oli ihanaa, se oli taydellista. Ja tama herra kysyi heti, etta maistuuko, etta han voi tehda toisenkin jos ei maistu. Hymyilin vaan, etta kiitos, mutta taman taydellisempaa kahvia ei ehka ole olemassa. Ja kavelin hymyillen pois.

(Hymysta puheen ollen, nyt alkaa sitten amerikkalaisuuden testaus, silla ostin jotain ihme valkaisugeelia hampaille, katsotaan jos minakin saisin jenkkihymyn kasvoilleni! Keep your fingers crossed!)