"Ain't no shortcut for you anywhere"

Kyllähän sitä edetään kun pikkuisen potkitaan! Elikkäs maanantaina kohteliaasti laitoin sähköpostia haastattelijalleni, että eihän niissä minun papereissa vaan mitään vikaa ole ja tiistaina sainkin sitten puhelun haastattelijaltani. Pahoitteli, että ovat paperit viivästyneet, mutta hänellä on ollut kiire varsinaisten töidensä kanssa ja samalla kysyi muutaman asian papereista vielä. Ja sitten lähti paperit kohti Helsinkiä! Torstain koittaessa oli sähköpostiini saapunutkin sitten jo virallinen hyväksymispäätös suuresta toimistosta. Eihän siinä auttanut muu kuin pomppia koko torstai-ilta, vaikkei Extranetti toiminutkaan, mutta silti, nyt minun paperit on siellä ja perheiden nähtävillä ja arvioitavana ja ja ja ja haluaakohan kukaan minua? Noh, ehkä turhan aikaista tällaista alkaa taas murehtia, mutta nooh, ajatuksia risteilee päässä. Lukuloma sai siis varsin mielenkiintoisen käänteen, kun tänään Extranetin sivut toimivatkin sitten, hohhoi, en sano muuta kuin sen, että tässä vaiheessa olisi pitänyt lukea jo vaikka kuinka paljon psykologiaa! :P Noh, kohta palaankin kirjasen pariin. Enpä ole tuota Extranettiä kuitenkaan kerennyt kovin tutkimaan, lähinnä lueskellut tuota info-osuutta (englannin kirjoituksiin harjoittelua!). Ihan mukavan näköinen sivusto, tai sellainen, että näyttäisi olevan kaikki tarpeellinen. Tietenkään eihän tuossa nyt kovin paljoa vielä ole, kun ei ole matchejakaan! Mutta no, odotellessa, odotellessa ja lukiessa jatkuu ajan kuluminen. Tosiaan, pahoittelut (jos joku siitä on suruissaan) etten kirjoita nyt tämän pitemmin, mutta psykologian kirja on aika hyvä kiristämään... See ya!

Ja kun odottelevan aika on pitkä, niin se on sitä syystä:
"the long walk, long walk
ain't no shortcut for you anywhere
it's a long walk
a long long walk
if you run you won't make it there"

"These days are all, share them with me"

Taaskaan ei ole minkäänlaista au pair -rupattelun aihetta, kun ei järjestöltä kuulu edelleenkään yhtään mitään.. Mutta muuten on tapahtunut lähes liikaa, kun ei ole kerennyt käymään internetin ihmeellisessä maailmassa olleskaan. Viikko vain hurahti. Viimeinen lukioviikko. Vaikkei siinä nyt kovin paljoa koulua ollutkaan, mutta silti. Keskiviikkoaamu, noin klo 10.24, mikä tunne! Viimeinen lukion kurssikoe ohi! Ainakin toivottavasti, sillä vaikka sosiaalipsykologia kiinnostaakin, niin ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa lueskella sitä! Olisi tehnyt mieli mennä vain kotiin nukkumaan siinä vaiheessa, mutta ehei, matikan preliminäärin palautus oli odotettava. Olisi tosin voinut jättää odottamattakin, ei haukut paljoa motivaatiota nostanut :/ no, se tulos kyllä nosti, sillä en ollenkaan ollut tasollani ja tehnyt ties mitä tyhmiä virheitä, joita ei todellakaan tulisi tehdä! Pyörittelin pääni kipeäksi, ei auta kuin jatkaa sitä pitkän matematiikan pänttäämistä, tai noin yleensäkin.

Keskiviikkoiltana sitä sitten vaihdettiin vapaalle ja osa luokastamme suuntasi "yhdelle" paikalliseen, öömm, olisikohan pubi oikea sana? Tarkoitushan oli yhdessä jännittää potkiaisia ja vähän spekuloidakin sitä että mitenköhän ne nyt on oikein onnistunut mitään järjestämään kun tuntui olevan niin vaikeaa jossain vaiheessa sellaisten järjestäminen. Siispä sieltä sitten itse illan päätapahtumaan eli potkiaisiin, ja voi! Oli aivan turhaa mitään jännittää, oli nimittäin hauskaa! En jaksa edes keksiä ylistyssanoja, mutta saatiin nauraa yhdessä ja toisillemme, spot on! Potkiaisten pohjalla olivat tutut tv-formaatit Muodin huipulla ja Tanssi jos osaat sekä stand-up (joka ei ollut kovin stand-up..), ja näiden pohjalta meidät abiparat laitettiin tekemään asukokonaisuus, tanssi ja sketsi. Tuon illan perusteella olemme varsin hauskaa porukkaa :D

Torstai oli se kauan odotettu suuri penkkaripäivä! Kiitos viikon kerryttämien univelkojen, ei herätys klo 6.30 oikein houkutellut, mutta suihkun jälkeen kupli pirteys ja jännitys vatsan pohjalla niin mukavasti ettei voinut kuin hymyillä ja kuunnella HAIR:in soundtrackia, laittautua omiin penkkareihin, joita on odottanut sen 12 vuotta! HAIR siksi että olin hippi :P Mutta itse päivä oli kai ohi ennen kuin sitä ehti tajutakaan. Abishow, luokkien kiertäminen, uloskanto, rekka-ajelu, ruokailu paikallisessa. Ja sitten vaan kotiin huokaisemaan että siinähän se oli. Ennen iltaa oli ihan hyvä levähtää. Ja vaihtaa vaatteita, sillä en ollut kyllä lähdössä baariin päässäni kukkia täynnä oleva afro :D Alkuillasta suuntasimme kaveriporukan voimin yhden kaverin kämpille ja sieltä "suureen kaupunkiin". 7, 5 tuntia tanssimista --> perjantaina käveleminen oli hiukkasen öö, ei niin kovin houkuttelevaa :D Onnekkaasti kävi niin, että kun yksi lukio oli varannut yhden baareista itselleen niin meidän porukkamme suunnisti toiseen, joka oli aikalailla tyhjillään ja saimme siis oman DJ:n ja baarin, emmekä edes mitään maksaneet siitä! Penkkarit saivat kyllä arvoisensa jatkot, ei voi muuta sanoa. Hauskin ilta aikoihin, lukio-opiskelu on päättynyt. Haikean riemukasta.

Ja minun on kohta pakko lähettää haastattelijalleni postia, että eihän minun papereissa ole mitään vikaa, kun alkaa jo huolestuttaa ja ärsyttää kavereiden kyselyt että noh, pääsetkös sinä sinne?

"Don't you know what you're doing to me?"

Hohhoi. Päivä oli kovin sekasortoinen, vaikkakin täydellisesti järjestynyt. Aamuherätys puoli kahdeksan (olen aamu-uninen!), suoraan pitkän englannin yo-kuunteluun. Kuuntelu meni, mutta kiitos abitreenien spekuloinnin, tarvitsisin vastaukset hetinyt! Rehtorin ohjeistus penkkarikäyttäytymisestä. Jossain Kajaanin lukiossa on homma mennyt sellaiseksi, että jokaisen abin pitää kirjoittaa päihteettömyyslupaus ja jos tähän ei suostu joku, niin koulun ovet lukitaan ja JOKAINEN sisääntulija puhallutetaan! Hilpeät penkkarit. Sitten sain kuulla monia versioita siitä, mikä on tasa-arvoista näissä penkkarijärjestelyissä. Sitten pääsi kotiin, oi ihanuutta. Tee ja ystävät auttavat aina. Ainakin hetkellisesti. Ensimmäisenä vieraanani toimi tänään A, jonka kanssa nautimme terveellisen lounaan: korvapuustijäätelöä ja vihreää teetä höystettynä ahdistuksen ja ärsytyksen purkamisella. Seuraavaksi luokseni eksyi H, joka vaati teetä, minä siirryin kahviin. Kahviteehetken olisi pitänyt olla nopea, mutta pohdiskelimme (varsin kovaan ääneen ja intoon) maailman vääryyksiä ja sosiaalisia normeja eli paransimme maailmaa filosofisesti noin kaksi ja puoli tuntia :D Maailmaa kun ei voi parantaa liikaa.

Iltapäivästä, tämän abin surkeaksi kohtaloksi koitui abitreenien lisääntynyt keskustelusivujen määrä (noin 20 kpl) ja ahdistus siitä, mitä nyt sitten olikaan ajatellut ja miksei ollut tajunnut vaikka pyyhekumiin kirjoittaa vastauksia ja tarkistaa niitä sitten kotona (?!). Ei auta kuin nukkua yön yli ja kytätä huominen päivä abitreenien sivuja ja kysymyslappusta ja oikeaa riviä. Sitten abin päähän pälkähtää, että huomennakin on koe, sosiaalipsykologia. Miten hemmetissä "tavallisia" kokeita kerkeää ajatella, kun on yo-kuuntelut ja penkkarit jajajajajaja? Ei muuta kuin lukemaan. Tosin paniikkilukemisesta ei ole mitään hyötyä, mutta kertasin nyt minkä kertasin.

Loppujen lopuksi illasta oli kovin saamaton olo ja eihän siinä sitten ollut mitään menetettävänä enää, suunnistus koneelle. Ja siitä se lähti. Kuppi valkeaa teetä, Stephanie Kirkhamin runoja lähentelevät laulut ja bloggaaminen. Huokaus. Miten on mahdollista että muutama pieni asia vaikuttaa niin suurella tavalla? :D Yksi blogimerkintä ja elämä oli taas suhkot raiteillaan. Tai no, jos ei raiteillaan, niin ainakin rentoa. Elämän pienet hassunoloiset jollain tavalla määrittelemättömän kauniit hetket, ihan sellaiset, jotka vilahtavat ohi. Kokonaisuuteen lasketaan kuiteenkin myös merkinnät marginaalissa. Oli ne sitten miten vähäisiä tahansa.

Oh no (oh no), there's nothing to say
It's inappropriate (can't walk away)
Can't walk away It's inappropriate (how can I explain?)
How can I explain?
When you stop and smile at me
Don't you know what you're doing to me? oh no

Rakastan sanaa inappropriate! :D ja pyydän myös anteeksi, ettei aupaireilusta tässä yhteydessä pitemmin, vaikka se on blogin aihepiiri, muttei ole mitään kerrottavaa :/ odottelu yrittää vain kovasti turruttaa...

"When life kicks you in the head remember you're gonna kick back someday"

Heti välittömästi selitys otsikkoon: tämä päivä on tuntunut olevan pelkkiä ääriarvoja, joko hirmuista iloisuutta tai lähes suunnatonta ärsytystä.

Ensin ärsytyksen aiheita. Luulis sitä, että ihmiset osaa käyttäytyä edes vähän aikuisemmin kuin ala-asteelaiset näin abivuonna, mutta hmph, turha luulo. Jos toinen ei jostain syystä miellytä niin mökötetään ja juorutaan eikä vaan vahingossakaan tulla sanomaan että "hei, sinä ärsytät minua kun teet noin, miksi teet niin?". Sillä tavallahan se toisen käytös muuttuukin, eikös niin? Ja tietenkin hyvin tehokkaan keinon tästä tekee se, että puhutaan sitten kaikille muille siitä asiasta, mutta edelleenkään ei vanhingossakaan puhuta sille ärsyttäjälle. No, mutta se siitä. Toinen ärsytyspompsi kertyy siitä, että huomenna on äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskoe (jonka teen uudelleen, sillä YTL ei ymmärtänyt minua syksyllä.. :D), au pair-hommeleista ei vieläkään kuulu mitään (edelleen järkeni sanoo, että paperisota vie aikansa, mutta tunteet huutaa että mikä ihme niissä papereissa oikein maksaa?) ja sitten iänikuinen talviflunssa jatkuu, menossa jo neljäs nenäliinapaketti (niitä valtavia). Kyllä ihminen osaa ärsyyntyä kaikenlaisesta.

MUTTA. Onneksi on ilonaiheita :) Päivääni piristi kuviksen kolmoskurssin tunti (median kuvat) ja ystävä, jonka kanssa hehkutimme Yhdysvaltoja koko kaksoistunnin :D Puhuimme Yhdysvaltojen mahdollisuuksista, juuri siitä valinnanvapaudesta, joka siellä on. Pelkästään se saa aikaan palavan halun matkustaa sinne, varsinkin kun ikänsä on asunnut tällaisessa 5 000 asukkaan kunnassa (ja tilaa löytyy!), jossa omat valinnat on parempi sovittaa vaihtoehtoihin. Tämä au pair -projekti pitää minut hengissä, vaikkei tunnukaan etenevän millään tavalla. JA tänään oli viimeinen varsinainen koulupäivä! Ei ihmeellistä elämää, ei ole enää yhtään varsinaista oppituntia! Ei olisi kyllä pääkään kestänyt enää yhtään tämän enempää. Tai no, opiskelu ei olisi ollut mikään ongelma, mutta ihmiset kyllä. Sillä joskus joidenkin ihmisten kanssa on vain ollut liian pitkään. JA sitten huomasi, että vaikka tuntuu että maailma ärsyttää hiukset afroksi, niin on niitä ihaniakin ihmisiä, jotka sitten rauhoittaa olotilan ja saa uskomaan taas maailman hyvyyteen :)

Muiden kokemuksia lukeneena ja tämänpäiväisten omien kokemusten perusteella sain taas uuden pelonaiheen. Sen, että jos tuleva host-perhe ei sitten tulekaan toimeen luonteeni kanssa? En mielestäni ole kovin hankala luonne (kukapa olisi?), mutta toisaalta, joskus ihmiset vain ärsyyntyvät toisiinsa, joskus ei vain tule toimeen toisten kanssa. Että jos niin käy, esimerkiksi host-vanhempien kanssa? Aiemmin osasin olla perfektionisti lähes kaikissa asioissa, nytkin olen joissain, mutta luonteeni on saanut uuttaa boheemiutta (kai iän myötä, niin henkisen kuin fyysisenkin). Jos perhe sitten osoittautuukin sellaiseksi, jossa aikaa mitataan kuuden minuutin jaksoina? "05.54 Herätys 06.00 Täydellisen heränneenä keittiössä laittamassa aamupalaa 06.06 Aamupala syöty, aamuaktiviteetit alkavat" Huh, kauhuskenaario. Kuitenkin, mielestäni asiat kääntyvät parhain päin kun niiden antaa vain edetä oman aikataulunsa mukaisesti. Eikä kohdallani tuollainen aamuherätys olisi mahdollinen kuin ehkäpä muutaman kerran vuodessa! Arki kyllä rullaa, vaikkei sitä rytmitetä minuutintarkasti. En tarkoita sitä, että pitäisi odotella ihmeitä tapahtuvaksi, mutta arjen rutiineista on mielestäni ihan turha ottaa stressiä. Stressiä kun kyllä saa muualtakin hommattua.Tarkoitushan olisi nauttia elämästä, eiks je?

Tulipahan taas sekava viesti, valitusta ja selittelyä. Valitan vielä vähän, kun inhoan valittamista, niin otettaisko se, mikä kuulostaa valittamiselta, niin ihan vaan rakentavana pohdiskeluna? Loistavaa. Tähän loppuun vielä kertosäkeistö Damn Seagulls:in laulusta Once Upon a Time, sillä se kuvaa omaa olotilaa lähes täydellisesti tällä hetkellä, samanaikaista pessimismiä ja optimismiä, kun niitä on kerran mahdollista tuntea samaan aikaan :D

"Yeah, once upon a time
Yeah, there was a boy who wanted to fly
Yeah, one day he died trying
Yeah, he said it was worth a try"

"I'll cross the stream - I have a dream"

Allekirjoittanut on jälleen kipeänä, yskii keuhkonsa ja niistää aivonsa pihalle... Mutta kävi silti tunnollisena lukiolaisena tekemässä enkun prelin! Ja kuin lahjana oli kirjoitelmissa seuraavanlainen aihe: "There is more to blogging than keepin a public diary"! Ei siis tarvinnut kovin kauaa harkita että mistä kirjoittaisin, sillä juuri kun olen löytänyt bloggaamisen ihmeellisin maailman niin mielipiteitä kyllä löytyi. Tuota väitettä piti siis puolustaa, ja se onnistui. Bloggaaminen ei tosiaankaan ole mielestäni pelkkä julkinen päiväkirja, vaikka onkin täynnä subjektiivisia näkemyksiä maailmasta. Useissa blogeissa on jokin tietty aihe, kuten omassanikin, tämä au pair -homma. Blogit muodostavat valtavan tietolähteen, sillä muiden kokemukset ovat kullanarvoisia. Varsinkin jo au pairina toimivien kuvaukset elämästään tällaiselle au pairiksi aikovalle. Blogit ovat myös kommunikaatioväline, varsinkin jos jossain kaukana on niin saavat läheiset tietää, että elossa ollaan. Ja tietysit tässä on tämä, että saa ilmaista itseään ja kiinnostuksistaan ihan uudella tavalla!

Vieläkään ei ole järjestöltä mitään kuulunut. Olenkohan ihan epänormaali kun ahdistun tästä etten saa vastausta järjestöltä? Kuinkahan kauan tässä kuuluisi mennä? En epäile edelleenkään sitä ettenkö pääsisi, minun mielestäni järjestöllä ei ole mitään syytä olla hyväksymättä minua. Englanti sujuu, kokemusta löytyy, enkä mielestäni ole vastenmielinen ihminen tai huono lastenhoitajaehdokas. Mutta silti, tahtoisin sen hyväksymispäätöksen jo. Kuinkahan monesti olen tämänkin jo sanonut? No, kuitenkin, asiasta kukkaruukkuun. Mieleeni eksyi tässä yksi päivä ihan hassuja asioita. Mietin että miten tulen toimeen Yhdysvalloissa ilman Valion jogurtteja ja ihanaa müsliä? Varsinkin kun nyt olen löytänyt uuniomenajogurtin! Hetken tällaisia asioita ajattelin ja sitten aloin nauraa itselleni, mitä ihmettä minä tuollaisia mietin?! No, olen kyllä sellainen ihminen että pienet yksityiskohdat ovat niitä suurimpia juttuja minulle ja luultavasti koti-ikävä iskee siinä vaiheessa kun en ole hetkeen syönyt ruisleipää ja jos en sitä löydä niin sitten itketään suomalaisen ruisleivän perään. Tai siis siitä se itku lähtee ja sitten kasautuu kaikki muukin siihen. Mutta no, sittenhän itketään jälleen.

Muistelen lukeneeni yhdestä au pair-kirjasesta, ettei suomalainen cd-tallennusmuoto toimi Jenkeissä. Onkohan tosiaan näin? Vai onko tuo nyt jotain ihan humpuukia? En usko kylläkään että niin on, mutta mistäs sitä maailmanmenosta tietää. Niin ei saa olla, sillä ilman musiikkiani en elä vuotta! En voi jättää suomalaisia bändejäni tänne. Tietty otan vaavin (iPod) mukaan, mutta sillekin mahtuu oikeastaan niin onnettoman vähän lauluja ja kun suunnitelmissani olisi ostaa uusi vaavi ja luovuttaa tuo vanha synttäri/joululahjana pikkusiskolle, kun se on iPodista kovin kauan haaveillut. Niin jos postitan sen sielä Yhdysvalloista niin miten musiikkini kulkee mukanani? Luultavasti hätäilen turhasta ja teen asioista taas liian monimutkaisia, yksinkertaisesti voisin pitää vanhan ja uuden vaavin siellä mukanani niin ei tulisi tällaisia muka-ongelmia. Ja tulipa nyt sekava selostus siitä, mutta pointti oli, että musiikki on minulle hirmu tärkeää ja auttaa elämään niin vaikeita kuin hienojakin hetkiä vahvemmin. Koska olen ilmeisesti kofeiinihumalassa (kiitos lukion tarjoaman kahvin prelissä) niin lopetan nyt tämän kirjoittamisen ja pyydän anteeksi sekavuutta jälleen kerran... Lupaan kirjoittaa järkevämmin joskus taas, jos vaikka olisi jotain asiaakin kohta, jos tulisi se järjestön päätös.

Mutta nyt peruukin metsästykseen mars! Ja jatkamme odottelua...

(Ai niin, selitys otsikolle. Se, että päivä päivältä vahvistuu tunne, että toteutan unelmani ja tosiaan hyppään virran yli Amerikan mantereelle. Tuli sitten mitä tahansa vastaan niin minähän lähden Yhdysvaltoihin ja vietän siellä hienon vuoden)