Allekirjoittanut on jälleen kipeänä, yskii keuhkonsa ja niistää aivonsa pihalle... Mutta kävi silti tunnollisena lukiolaisena tekemässä enkun prelin! Ja kuin lahjana oli kirjoitelmissa seuraavanlainen aihe: "There is more to blogging than keepin a public diary"! Ei siis tarvinnut kovin kauaa harkita että mistä kirjoittaisin, sillä juuri kun olen löytänyt bloggaamisen ihmeellisin maailman niin mielipiteitä kyllä löytyi. Tuota väitettä piti siis puolustaa, ja se onnistui. Bloggaaminen ei tosiaankaan ole mielestäni pelkkä julkinen päiväkirja, vaikka onkin täynnä subjektiivisia näkemyksiä maailmasta. Useissa blogeissa on jokin tietty aihe, kuten omassanikin, tämä au pair -homma. Blogit muodostavat valtavan tietolähteen, sillä muiden kokemukset ovat kullanarvoisia. Varsinkin jo au pairina toimivien kuvaukset elämästään tällaiselle au pairiksi aikovalle. Blogit ovat myös kommunikaatioväline, varsinkin jos jossain kaukana on niin saavat läheiset tietää, että elossa ollaan. Ja tietysit tässä on tämä, että saa ilmaista itseään ja kiinnostuksistaan ihan uudella tavalla!
Vieläkään ei ole järjestöltä mitään kuulunut. Olenkohan ihan epänormaali kun ahdistun tästä etten saa vastausta järjestöltä? Kuinkahan kauan tässä kuuluisi mennä? En epäile edelleenkään sitä ettenkö pääsisi, minun mielestäni järjestöllä ei ole mitään syytä olla hyväksymättä minua. Englanti sujuu, kokemusta löytyy, enkä mielestäni ole vastenmielinen ihminen tai huono lastenhoitajaehdokas. Mutta silti, tahtoisin sen hyväksymispäätöksen jo. Kuinkahan monesti olen tämänkin jo sanonut? No, kuitenkin, asiasta kukkaruukkuun. Mieleeni eksyi tässä yksi päivä ihan hassuja asioita. Mietin että miten tulen toimeen Yhdysvalloissa ilman Valion jogurtteja ja ihanaa müsliä? Varsinkin kun nyt olen löytänyt uuniomenajogurtin! Hetken tällaisia asioita ajattelin ja sitten aloin nauraa itselleni, mitä ihmettä minä tuollaisia mietin?! No, olen kyllä sellainen ihminen että pienet yksityiskohdat ovat niitä suurimpia juttuja minulle ja luultavasti koti-ikävä iskee siinä vaiheessa kun en ole hetkeen syönyt ruisleipää ja jos en sitä löydä niin sitten itketään suomalaisen ruisleivän perään. Tai siis siitä se itku lähtee ja sitten kasautuu kaikki muukin siihen. Mutta no, sittenhän itketään jälleen.
Muistelen lukeneeni yhdestä au pair-kirjasesta, ettei suomalainen cd-tallennusmuoto toimi Jenkeissä. Onkohan tosiaan näin? Vai onko tuo nyt jotain ihan humpuukia? En usko kylläkään että niin on, mutta mistäs sitä maailmanmenosta tietää. Niin ei saa olla, sillä ilman musiikkiani en elä vuotta! En voi jättää suomalaisia bändejäni tänne. Tietty otan vaavin (iPod) mukaan, mutta sillekin mahtuu oikeastaan niin onnettoman vähän lauluja ja kun suunnitelmissani olisi ostaa uusi vaavi ja luovuttaa tuo vanha synttäri/joululahjana pikkusiskolle, kun se on iPodista kovin kauan haaveillut. Niin jos postitan sen sielä Yhdysvalloista niin miten musiikkini kulkee mukanani? Luultavasti hätäilen turhasta ja teen asioista taas liian monimutkaisia, yksinkertaisesti voisin pitää vanhan ja uuden vaavin siellä mukanani niin ei tulisi tällaisia muka-ongelmia. Ja tulipa nyt sekava selostus siitä, mutta pointti oli, että musiikki on minulle hirmu tärkeää ja auttaa elämään niin vaikeita kuin hienojakin hetkiä vahvemmin. Koska olen ilmeisesti kofeiinihumalassa (kiitos lukion tarjoaman kahvin prelissä) niin lopetan nyt tämän kirjoittamisen ja pyydän anteeksi sekavuutta jälleen kerran... Lupaan kirjoittaa järkevämmin joskus taas, jos vaikka olisi jotain asiaakin kohta, jos tulisi se järjestön päätös.
Mutta nyt peruukin metsästykseen mars! Ja jatkamme odottelua...
(Ai niin, selitys otsikolle. Se, että päivä päivältä vahvistuu tunne, että toteutan unelmani ja tosiaan hyppään virran yli Amerikan mantereelle. Tuli sitten mitä tahansa vastaan niin minähän lähden Yhdysvaltoihin ja vietän siellä hienon vuoden)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti