Lähetin hakupaperit kaikkinen liitteineen tasan kuukausi sitten järjestölle, eikä vieläkään ole kuulunut mitään. Eihän kuukausi loppujen lopuksi ole kovin pitkä aika ja kun alussa oli lomaakin aika reilusti, mutta kuitenkin. Toissa viikolla oli soittanut suosittelijat läpi, joten eikös sitten pitäisi papereiden olla jo ihan hyvässä vaiheessa? Mietityttää vaan kovasti että onkohan joku tosiaan vinossa kun mitään ei sieltä kuulu. Voisin laittaa sähköpostia maanantaina jos ei ole vielä kuulunut mitään silloin illasta. Ei sillä hyväksymispäätöksellä oikeastaan kiire ole, mutta haluan tietää, että kaikki on hyvin, ettei mikään papereissa ole vikana. Eli joo, kyllä sillä on kiire, haluan tietää että minut hyväksytään au pairiksi :D Ja sitten niitä yhteydenottoja toivottavasti alkaisi tulla! Jos joku perhe minut haluaa. Olen jo nyt innoissani katsellut kaikenlaista tietoa osavaltioista ja sittenhän se vasta olisi mukavaa kun tietäisi minne menee. Nyt on vähän outoa kun jotkut kyselee että minne meet, niin täytyy vastata etten oikeastaan tiedä. Vaan siinähän on se, että tämä prosessi on ihan eri juttu kuin itsenäinen matka jonnekin, osatekijöitä on niin paljon enemmän. Huomisesta ei koskaan tiedä ja hyvä niin, tämä on seikkailu :)
Vähän kyllä kauhistuttaa myös tuo prosessin eteneminen, ihan siitä yksinkertaisesta seikasta, että olen rahaton :D No, vanhemmat luultavasti lainaa rahaa kuluihin kesään asti kun töitä ilmestyy. Vähän huonompi nyt tehdä töitä ja ansaita sitä rahaa.. Paitsi että lukion kirjat kyllä lähtee myyntiin heti kun niitä ei tarvitse ja ne on aikalailla kalliita oikeastaan, itelle tulee häviötä ties vaikka kuinka paljon, kun itse ostin kirjani. Joten jos ne sais myytyä niin sitten olisi edes hieman rahaa eikä tarvitsisi mankua vanhemmilta lainantapaista :D Töitä kun ei kasva puussa, ainakaan täällä Savon perukoilla! Mutta huoh, täytynee jälleen lähteä abeilemaan eli pänttäämään preleihin ja kirjoituksiin. Ja odottelu jatkuu...
lauantaina, tammikuuta 31
keskiviikkona, tammikuuta 28
"Nothing you can do but you can learn how to be you in time"
M: "Onko Susette löytäny jonkun uuden kun tällaista hömppää kuuntelee?"
H: "NO ON!"
M: "Mitä?! Onko?! Ei elämä..."
H: "Juu, Susette on rakastunut"
M: "Mitäh?!"
Sitten pikkusiskolle selvisi, että ystäväni puhui Yhdysvalloista :D Tajusin tässä, että jonkinlaisen puolikkaan valtakunnan olen kyllä löytänyt ja samalla Yhdysvalloista on tullut paheeni. Minä, joka en kuuntele radiota kuin satunnaisesti, olen koukussa Radio Disney:n nettiasemaan... :P Ja muutenkin Yhdysvaltoihin. Koko ajan pitäisi vain lukea lukiohommia varten, mutta paljon mieluummin etsin tietoa Yhdysvaltojen eri osavaltioista ja kattelen kuinka nättiä siellä on ja luen muiden au pair-blogeja ja haaveilen omasta vuodestani :) Eikä nyt tarvitse hätäillä sellaisten, jotka ovat jo au paireja, ei minulla ole mitään linnoja rakennettuna, sillä tiedän, ettei sellaisia tule vastaan, ainakaan kovin usein, vaan au pair-homma on työtehtävä, jossa toki saattaa olla huimaisti luontaisetuja. Ainahan siinä on se, että pääsee tutustumaan uuteen maahan ja kulttuuriin ja ihmisiin. Lisäksi saa ihan uskomattoman määrän itsenäisyyttä, minä ainakin saan! Vieraassa maassa vieraiden keskellä kokonaisen vuoden!
Odottelen vieläkin järjestön vastausta ja panikoin säännöllisin väliajoin siitä, että jos en pääsekään lähtemään jostain kumman syystä, jos järjestö kattoo, että nää, ei me tuota nyt kyllä oteta. (Vaikken kyllä ymmärrä mistä siihen löytyisi syy, kun lastenhoitotunteja on lukemattomia ja englantikin sujuu mukavasti, eikä ole tutut ainakaan hulluna pitäneet :P) Tai sitten jos ei löydy perhettä, jos kukaan ei halua minua, jos se personal letter ollut tarpeeksi houkuttelevan oloinen tai hakemuksissa on jokin sana väärin. Tällaista jossittelua tämä on ja ärsyttää hirmuisesti vaan junnata paikoillaan kun ei ole sitä järjestön hyväksyntää eikä pääse asioissa mitenkään eteenpäin, paitsi tietenkin mielikuvaharjoittelulla ja sillä, että etsii netistä kaikenlaista tietoa ja valmistautuu mahdollisimman hyvin. Mutta sekin on välillä vähän päämäärätöntä, kun ei ole varmuutta siitä, että lähteekö varmasti. Vaikka haluan ajatella niin, että kyllä, minähän lähden.
Maankamaralle takaisin. Opiskeluhan pitää abin päivät täysinä vallan mainiosti, huomennakin yksi preliminääri, johon vissiin olisi pitänyt jotenkin valmistautua (?!). Ei tämä päivä toki mitään hirmuista siltikään ollut, sillä Susette pääsi kesätöihin paikkaan, johon kovasti halusi! Kirjallinen työsopimus kirjoitetaan muutaman viikon päästä, mutta varmaa tuo on, joten saa ehkä hieman rahaa ennen kuin lähtee Yhdysvaltoihin vaeltamaan, eikä tarvitse kituuttaa ensimmäisiä viikkoja siellä. JOS siis pääsen lähtemään. Nyt alkaa kyllä abin pää painumaan siihen malliin, että unta kaaliin, josko sujuis opiskelukin paremmin :D sietämätön odotus jatkuu...
H: "NO ON!"
M: "Mitä?! Onko?! Ei elämä..."
H: "Juu, Susette on rakastunut"
M: "Mitäh?!"
Sitten pikkusiskolle selvisi, että ystäväni puhui Yhdysvalloista :D Tajusin tässä, että jonkinlaisen puolikkaan valtakunnan olen kyllä löytänyt ja samalla Yhdysvalloista on tullut paheeni. Minä, joka en kuuntele radiota kuin satunnaisesti, olen koukussa Radio Disney:n nettiasemaan... :P Ja muutenkin Yhdysvaltoihin. Koko ajan pitäisi vain lukea lukiohommia varten, mutta paljon mieluummin etsin tietoa Yhdysvaltojen eri osavaltioista ja kattelen kuinka nättiä siellä on ja luen muiden au pair-blogeja ja haaveilen omasta vuodestani :) Eikä nyt tarvitse hätäillä sellaisten, jotka ovat jo au paireja, ei minulla ole mitään linnoja rakennettuna, sillä tiedän, ettei sellaisia tule vastaan, ainakaan kovin usein, vaan au pair-homma on työtehtävä, jossa toki saattaa olla huimaisti luontaisetuja. Ainahan siinä on se, että pääsee tutustumaan uuteen maahan ja kulttuuriin ja ihmisiin. Lisäksi saa ihan uskomattoman määrän itsenäisyyttä, minä ainakin saan! Vieraassa maassa vieraiden keskellä kokonaisen vuoden!
Odottelen vieläkin järjestön vastausta ja panikoin säännöllisin väliajoin siitä, että jos en pääsekään lähtemään jostain kumman syystä, jos järjestö kattoo, että nää, ei me tuota nyt kyllä oteta. (Vaikken kyllä ymmärrä mistä siihen löytyisi syy, kun lastenhoitotunteja on lukemattomia ja englantikin sujuu mukavasti, eikä ole tutut ainakaan hulluna pitäneet :P) Tai sitten jos ei löydy perhettä, jos kukaan ei halua minua, jos se personal letter ollut tarpeeksi houkuttelevan oloinen tai hakemuksissa on jokin sana väärin. Tällaista jossittelua tämä on ja ärsyttää hirmuisesti vaan junnata paikoillaan kun ei ole sitä järjestön hyväksyntää eikä pääse asioissa mitenkään eteenpäin, paitsi tietenkin mielikuvaharjoittelulla ja sillä, että etsii netistä kaikenlaista tietoa ja valmistautuu mahdollisimman hyvin. Mutta sekin on välillä vähän päämäärätöntä, kun ei ole varmuutta siitä, että lähteekö varmasti. Vaikka haluan ajatella niin, että kyllä, minähän lähden.
Maankamaralle takaisin. Opiskeluhan pitää abin päivät täysinä vallan mainiosti, huomennakin yksi preliminääri, johon vissiin olisi pitänyt jotenkin valmistautua (?!). Ei tämä päivä toki mitään hirmuista siltikään ollut, sillä Susette pääsi kesätöihin paikkaan, johon kovasti halusi! Kirjallinen työsopimus kirjoitetaan muutaman viikon päästä, mutta varmaa tuo on, joten saa ehkä hieman rahaa ennen kuin lähtee Yhdysvaltoihin vaeltamaan, eikä tarvitse kituuttaa ensimmäisiä viikkoja siellä. JOS siis pääsen lähtemään. Nyt alkaa kyllä abin pää painumaan siihen malliin, että unta kaaliin, josko sujuis opiskelukin paremmin :D sietämätön odotus jatkuu...
torstaina, tammikuuta 22
"As time goes by"
Kuinka aika voinkaan vierähtää nopeasti ja samaan aikaan olla kulumatta ollenkaan? Tulin nörttäämään noin puolitoista tuntia sitten ja koko aika on mennyt erinäisten au pair -blogien parissa, kiitos siis teille muille auppareille noista innostavista ja pelottavista tunnelmista!
Järjestöltä ei ole tullut vieläkään mitään, sitä tässä odottelen. Kai kuukaudessa ehtisi jonkinlaisen päätöksen minun papereista tehdä? Montakohan kertaa tässä on tullut mietittyä sitä ettei minua hyväksytäkään tai etten löydä perhettä. Herranen aika, sehän olisi kyllä kolaus. Mutta miksi minä en löytäisi? Eihän kukaan täydellinen ole, mutta kirjoittaessani sitä personal letteriä, tuntui että oikeasti voisin olla hyväkin tässä hommassa :D Noh, en nyt ole kovin negatiivinen ole ennenkään ollut, koska nautin lastenhoidosta ja kaikenlaisesta oleilusta pikkuisten kanssa, joten tuskin olen koskaan mikään surkea ollutkaan. Aloittelija kyllä, mutta tässä on sellaiset 16 vuotta jo pienemmän siskon kanssa eletty, melkein 8 vuotta pikkuveljen ja 5,5 vuotta toisen pikkusiskon kanssa. Varsinkin nuo pikkuiset, vaikka veli onkin jo iso koululainen, niin ovat opettaneet kyllä lapsista. Muitakin pestejä on tietenkin ollut, mutta ei sitä arkea lasten kanssa koe pelkillä muutaman tunnin lastenvahtikeikoilla viikossa, sitä on elettävä lasten kanssa ja aika suuresti lasten ehdoilla, vaikkei sitä saa lapsille ääneen sanoa ;)
Ooh, katsoin musiikkivideon, joka tehtiin Obaman puheen pohjalta. Tuli kylmiä väreitä! Luultavasti suurilta osin siksi, että Yhdysvallat tuntuu olevan lähempänä jotenkin tämän tulevan au pair-vuoden myötä. Kuitenkin, jos kaikki menee hyvin, niin Yhdysvalloista tulee kotini vuodeksi, silloin minulle on kyllä tärkeää, että maata johtaa viisas mies. Joka on jo määrännyt Guantanamon suljettavaksi ja kieltänyt kidutuksen! Katsoin eilen neloselta tulleen dokumentinkin Obamasta ja on kyllä todellinen tarina tuon herran takana, hyvällä tavalla. Vaikka myönnetään, Obamasta on tehty jo sankari ja ihmeidentekijä, mutta kuka tietää jos tämä herra tosiaan lunastaisi odotukset? Toivon tosiaan niin.
Hassua, puolen vuoden päästä olen Yhdysvalloissa. (Oletan koko ajan että tosiaan tulen hyväksytyksi ja löydän perheen ja pääsen lähtemään kun haluan, mutten halua ajatella että jokin menisi pahasti pieleen.) Olen jättänyt turvallisen koto-Suomen, jossa olen koko elämäni elänyt ja sitten vain lähden vuodeksi pois. Tänne jää koko elämä, tavallaan. Toisaalta otan sen mukaani kun eletty elämäni vaikuttaa siihen kuka olen. Vien oman versioni siis tuonne meren taakse :) Pelottaa ihan helkatisti tuo ajatus edelleen, mutta samalla tiedän, että minun on vain pakko tehdä se, lähteä, sillä tämä on unelmani. Ja pystynhän minä siihen ja siitä tulee hieno kokemus, kun niin päätän! (Toistankohan itseäni jo?) No mutta, Yhdysvallat! Turistimaisesti kaikki kuuluisat paikat täytyy nähdä ja antaa sitten vain virran viedä, jotta pääsisi näkemään sitä perimmäistä valtiota ja amerikkalaista elämäntapaa ja ihmisiä. Hyppy kulttuurista toiseen. Yes I can.
Aika kuluu tosiaan, toivottavasti juoksisi ja pysähtyisi jälleen samaan aikaan. Mutta, abin arki nyt, ei amerikkalainen, siispä takaisin ylioppilaskoekirjojen pariin kunnes silmät ummistuu. Ehkä muutama au pair-blogimerkinnän metsästys ennen sitä vielä ja jatketaan sitä järjestön hyväksymispäätöksen odottelua :)
Järjestöltä ei ole tullut vieläkään mitään, sitä tässä odottelen. Kai kuukaudessa ehtisi jonkinlaisen päätöksen minun papereista tehdä? Montakohan kertaa tässä on tullut mietittyä sitä ettei minua hyväksytäkään tai etten löydä perhettä. Herranen aika, sehän olisi kyllä kolaus. Mutta miksi minä en löytäisi? Eihän kukaan täydellinen ole, mutta kirjoittaessani sitä personal letteriä, tuntui että oikeasti voisin olla hyväkin tässä hommassa :D Noh, en nyt ole kovin negatiivinen ole ennenkään ollut, koska nautin lastenhoidosta ja kaikenlaisesta oleilusta pikkuisten kanssa, joten tuskin olen koskaan mikään surkea ollutkaan. Aloittelija kyllä, mutta tässä on sellaiset 16 vuotta jo pienemmän siskon kanssa eletty, melkein 8 vuotta pikkuveljen ja 5,5 vuotta toisen pikkusiskon kanssa. Varsinkin nuo pikkuiset, vaikka veli onkin jo iso koululainen, niin ovat opettaneet kyllä lapsista. Muitakin pestejä on tietenkin ollut, mutta ei sitä arkea lasten kanssa koe pelkillä muutaman tunnin lastenvahtikeikoilla viikossa, sitä on elettävä lasten kanssa ja aika suuresti lasten ehdoilla, vaikkei sitä saa lapsille ääneen sanoa ;)
Ooh, katsoin musiikkivideon, joka tehtiin Obaman puheen pohjalta. Tuli kylmiä väreitä! Luultavasti suurilta osin siksi, että Yhdysvallat tuntuu olevan lähempänä jotenkin tämän tulevan au pair-vuoden myötä. Kuitenkin, jos kaikki menee hyvin, niin Yhdysvalloista tulee kotini vuodeksi, silloin minulle on kyllä tärkeää, että maata johtaa viisas mies. Joka on jo määrännyt Guantanamon suljettavaksi ja kieltänyt kidutuksen! Katsoin eilen neloselta tulleen dokumentinkin Obamasta ja on kyllä todellinen tarina tuon herran takana, hyvällä tavalla. Vaikka myönnetään, Obamasta on tehty jo sankari ja ihmeidentekijä, mutta kuka tietää jos tämä herra tosiaan lunastaisi odotukset? Toivon tosiaan niin.
Hassua, puolen vuoden päästä olen Yhdysvalloissa. (Oletan koko ajan että tosiaan tulen hyväksytyksi ja löydän perheen ja pääsen lähtemään kun haluan, mutten halua ajatella että jokin menisi pahasti pieleen.) Olen jättänyt turvallisen koto-Suomen, jossa olen koko elämäni elänyt ja sitten vain lähden vuodeksi pois. Tänne jää koko elämä, tavallaan. Toisaalta otan sen mukaani kun eletty elämäni vaikuttaa siihen kuka olen. Vien oman versioni siis tuonne meren taakse :) Pelottaa ihan helkatisti tuo ajatus edelleen, mutta samalla tiedän, että minun on vain pakko tehdä se, lähteä, sillä tämä on unelmani. Ja pystynhän minä siihen ja siitä tulee hieno kokemus, kun niin päätän! (Toistankohan itseäni jo?) No mutta, Yhdysvallat! Turistimaisesti kaikki kuuluisat paikat täytyy nähdä ja antaa sitten vain virran viedä, jotta pääsisi näkemään sitä perimmäistä valtiota ja amerikkalaista elämäntapaa ja ihmisiä. Hyppy kulttuurista toiseen. Yes I can.
Aika kuluu tosiaan, toivottavasti juoksisi ja pysähtyisi jälleen samaan aikaan. Mutta, abin arki nyt, ei amerikkalainen, siispä takaisin ylioppilaskoekirjojen pariin kunnes silmät ummistuu. Ehkä muutama au pair-blogimerkinnän metsästys ennen sitä vielä ja jatketaan sitä järjestön hyväksymispäätöksen odottelua :)
tiistaina, tammikuuta 20
"If you can judge a wise man by the color of his skin"
Minä nyt kuitenkin uskaltautuisin sanomaan että onhan tuo Brack Obama ihan fiksun oloinen mies. Tai sitten, mainoskampanja on purrut minuunkin ihan toden teolla. Eeei, en usko, ja joka tapauksessa, olen niin Bush-kielteinen ihminen, että lähes kuka tahansa on hyvä vaihtoehto Bushin jälkeen. Tai no, ei oikeastaan, mutta Obama on ehdottomasti paras ja digiboksissa odottaa 3,5 tuntia Obaman seurassa. Jännää, luultavasti kun tuo tuleva reissukin vaikuttaa kaikkeen tähän haluun tietää Yhdysvalloista ja uusi presidentti kun on jo kääntänyt yhden lehden kirjoissa historian, sanokaa skeptikot mitä sanotte, mutta olen sitä mieltä. Sillä ensin Bush oli kaksi kautta Yhdysvaltojen presidenttinä ja seuraavaksi presidentin paikalle astelikin sitten afroamerikkalainen mies demokraattien riveistä. Ihonvärillä ei nyt niin väliä, kun puheet ja teot ovat kohdallaan, mutta hatunnosto Obamalle, siinä oon saanut kaataa aitoja jos toisia kun Yhdysvaltojen presidentiksi on tiensä raivannut. Alors, vive Obama!
Järjestön vastauksen kärsimätön odotus jatkuu. Sanoihan tuo haastattelijakin, että se on oikeastaan pelkkä muodollisuus, mutta silti, vastausta ei kuulu vielä, joten aina on jonkinnäköinen mahdollisuus että jokin menee pieleen jo tässä vaiheessa jos niin on käydäkseen. Toisaalta, eipä se ole haaveilua ja miettimistä haitannut, vaikkakin tänään on mennyt koko päivä taas lukion parissa ja vieläkin on jäljellä lukemista. Mutta takaisin au paireiluun. Ajattelin tänään jälleen sitä kuinka paljon täytyy tehdä ennen lähtöä, kaikenlaisia käytännön asioita ja pientä perushässäkkää. Kärsimättömyys pilkahti taas esiin, nuoremman pikkusiskoni sanoin tahtoisin että olisi hetipäivä. (Olen innostunut reissusta kyllä, eikä kärsimättömyyttäni yhtään vähennä se, että edessä on yo-kevät, joka tietää ihan liikaa pänttäämistä.) Takaisin asiaan. Päätin siis hankkia nätin vihkon johon JO NYT kerään kaikenlaista sälää au pair-vuottani varten, sitä mukaa kun sitä tulee vastaan, olen kova valmistautumaan silloin kun innokkuus iskee päälle ja onpahan sitten edes jotain hyödyllistä tullut tehtyä. Kun tiedän että koko kesä on kuitenkin enemmän tai vähemmän sählinkiä. Kevätkin, sillä kevään lopussa toivottavasti järjestyy ne ylioppilasjuhlat, sitten kesäkuu töitä ja sitten onkin heinäkuun alku, joka tietää mahdollisesti lisää töitä ja isän viisikymppisten järjestelyä. Joten on hyvä varautua hyvin vielä kun on jollain tavalla aikaa :)
Au pair-vuosi, se on ollut unelmani 13-vuotiaasta asti. Toteutumassa olevaa unelmaa on kovin vaikeaa uskoa. Eihän se vuosi pelkkää unelmaa tule olemaan, mutta mikä kokemus olisi? Olen innoissani kaikista niistä ihmisistä, joita tulen tapaamaan, päivistä amerikkalaisessa arjessa, isäntäperheestä, turisteilusta ja tietenkin Yhdysvalloista. Ja siitä, kuinka kasvattava ja sivistävä ja karaiseva tuo vuosi tulee olemaan. Tietenkin tulee huonoja päiviä ja kaikki ei mene niin kuin haluaisin, sen olen lukenut ja kuullut, mutta ne ovat kokemusta nekin. Odotan niitäkin, en innolla, mutta tiedän, että esimerkiksi koti-ikävä tulee, ihan vain siitä tiedosta etten luultavasti näe läheisiäni vuoteen ja asiat muuttuvat täälläkin. Oli oikeastaan hieman pelottavaa lukea jo au pairina toimivien kokemuksia koti-ikävästä. Mutta tiedän, ettei siitä tule minulle ylitsepääsemätön tunne, en anna sen päästä sellaiseksi, sillä kun minä sinne valtameren taakse lähden niin en tasan tule takaisin ennen kuin on pakko. Sillä kun minulla on mahdollisuus käyttää näin hieno tilaisuus, niin siinä ei sitten pihistellä ihan vain sen takia että Suomi tuntuu olevan niin kaukana! Onhan se ja siellä se pysyykin. Niin pysyvät ihmisetkin, muuttuvat, mutta ovat silti täällä eivätkä katoa. Jos joku ei ole valmis minua odottamaan vuotta, niin sitten saa jäädä odottamatta, sillä tiedän, että niitä, jotka odottavat, olen minäkin valmis odottamaan menivät minne vain :) Tästäpäs tuli tällainen koti-ikävän ennakkopurku, mutta hyvä niin, sillä tämä on suurin epäilykseni koskien vuottani. Ja kun tiedän, että pakotan itseni yli siitä jos se meinaa ryppyilemään alkaa, niin odottelehan Obama, tulen puolen vuoden päästä katsastamaan sitä sinun maatasi! Nyt kuitenkin palaan takaisin abin arkeen ja kehityspsykologian kirjan ääreen...
Ja tänäänhän pilkahti myös perheen ajatus siitä, että tosiaan lähden vuodeksi pois. Äiti halusi ostaa headsetin kaupasta, jotta voi sitten skypen kautta puhua minulle ja vanhempi pikkusisko aloitti panikoinnin siitä kuinka selviää kodin elektroniikkalaitteiden kanssa. Ennusti ettei tietokonetta enää ole kun tulen takaisin!
Järjestön vastauksen kärsimätön odotus jatkuu. Sanoihan tuo haastattelijakin, että se on oikeastaan pelkkä muodollisuus, mutta silti, vastausta ei kuulu vielä, joten aina on jonkinnäköinen mahdollisuus että jokin menee pieleen jo tässä vaiheessa jos niin on käydäkseen. Toisaalta, eipä se ole haaveilua ja miettimistä haitannut, vaikkakin tänään on mennyt koko päivä taas lukion parissa ja vieläkin on jäljellä lukemista. Mutta takaisin au paireiluun. Ajattelin tänään jälleen sitä kuinka paljon täytyy tehdä ennen lähtöä, kaikenlaisia käytännön asioita ja pientä perushässäkkää. Kärsimättömyys pilkahti taas esiin, nuoremman pikkusiskoni sanoin tahtoisin että olisi hetipäivä. (Olen innostunut reissusta kyllä, eikä kärsimättömyyttäni yhtään vähennä se, että edessä on yo-kevät, joka tietää ihan liikaa pänttäämistä.) Takaisin asiaan. Päätin siis hankkia nätin vihkon johon JO NYT kerään kaikenlaista sälää au pair-vuottani varten, sitä mukaa kun sitä tulee vastaan, olen kova valmistautumaan silloin kun innokkuus iskee päälle ja onpahan sitten edes jotain hyödyllistä tullut tehtyä. Kun tiedän että koko kesä on kuitenkin enemmän tai vähemmän sählinkiä. Kevätkin, sillä kevään lopussa toivottavasti järjestyy ne ylioppilasjuhlat, sitten kesäkuu töitä ja sitten onkin heinäkuun alku, joka tietää mahdollisesti lisää töitä ja isän viisikymppisten järjestelyä. Joten on hyvä varautua hyvin vielä kun on jollain tavalla aikaa :)
Au pair-vuosi, se on ollut unelmani 13-vuotiaasta asti. Toteutumassa olevaa unelmaa on kovin vaikeaa uskoa. Eihän se vuosi pelkkää unelmaa tule olemaan, mutta mikä kokemus olisi? Olen innoissani kaikista niistä ihmisistä, joita tulen tapaamaan, päivistä amerikkalaisessa arjessa, isäntäperheestä, turisteilusta ja tietenkin Yhdysvalloista. Ja siitä, kuinka kasvattava ja sivistävä ja karaiseva tuo vuosi tulee olemaan. Tietenkin tulee huonoja päiviä ja kaikki ei mene niin kuin haluaisin, sen olen lukenut ja kuullut, mutta ne ovat kokemusta nekin. Odotan niitäkin, en innolla, mutta tiedän, että esimerkiksi koti-ikävä tulee, ihan vain siitä tiedosta etten luultavasti näe läheisiäni vuoteen ja asiat muuttuvat täälläkin. Oli oikeastaan hieman pelottavaa lukea jo au pairina toimivien kokemuksia koti-ikävästä. Mutta tiedän, ettei siitä tule minulle ylitsepääsemätön tunne, en anna sen päästä sellaiseksi, sillä kun minä sinne valtameren taakse lähden niin en tasan tule takaisin ennen kuin on pakko. Sillä kun minulla on mahdollisuus käyttää näin hieno tilaisuus, niin siinä ei sitten pihistellä ihan vain sen takia että Suomi tuntuu olevan niin kaukana! Onhan se ja siellä se pysyykin. Niin pysyvät ihmisetkin, muuttuvat, mutta ovat silti täällä eivätkä katoa. Jos joku ei ole valmis minua odottamaan vuotta, niin sitten saa jäädä odottamatta, sillä tiedän, että niitä, jotka odottavat, olen minäkin valmis odottamaan menivät minne vain :) Tästäpäs tuli tällainen koti-ikävän ennakkopurku, mutta hyvä niin, sillä tämä on suurin epäilykseni koskien vuottani. Ja kun tiedän, että pakotan itseni yli siitä jos se meinaa ryppyilemään alkaa, niin odottelehan Obama, tulen puolen vuoden päästä katsastamaan sitä sinun maatasi! Nyt kuitenkin palaan takaisin abin arkeen ja kehityspsykologian kirjan ääreen...
Ja tänäänhän pilkahti myös perheen ajatus siitä, että tosiaan lähden vuodeksi pois. Äiti halusi ostaa headsetin kaupasta, jotta voi sitten skypen kautta puhua minulle ja vanhempi pikkusisko aloitti panikoinnin siitä kuinka selviää kodin elektroniikkalaitteiden kanssa. Ennusti ettei tietokonetta enää ole kun tulen takaisin!
maanantaina, tammikuuta 19
"Je pense donc je suis"
Jostain ihme syystä halusin luoda blogin, käsitellen lähinnä tulevaa reissuani: au pair-vuotta USA:ssa. Toivottavasti tästä on hyötyä etenkin au pairiksi aikoville ja lähteville, jotka mahdollisesti haluavat tietää yhden ihmisen näkökulman asiasta. Onhan minulla tässä sellainenkin taka-ajatus, että saa ystävät seurata minua sitten maailmalla, jos kiinnostaa :D Enkä malttanut lykätä aloittamista edes siihen, että olisin ollut lähempänä lähtöä, tosin omasta mielestäni puoli vuotta on ihan tarpeeksi lähellä.
No, tässähän kun on ollaan toivottavasti lähdössä, niin ei tämä itsestään ole tapahtunut. Au pair-vuoteni sai alkunsa elokuussa 2008, kun päätin päivää ennen EF:n infotilaisuutta, että hei, voisinpa osallistua tuonne ja samalla sitten olikin se haastattelu ja sitten alkoi se hakupapereiden täytteleminen. En saanut itseäni niskasta kiinni tarpeeksi ja siinä meni melkein se puoli vuotta että sain lähetettyä ne paperit. Ja kyllä niissä olikin täyttämistä! Sairaudet, suositukset, henkilökohtainen kirje sun muuta. Mutta 31.12.2008 lähti paperit eteenpäin loppujen lopuksi, nyt vain odottelen kovasti hyväksymispäätöstä EF:ltä ja sitä, että homma lähtee rullaamaan eteenpäin, että todellakin se lähtöpäivä lähestyy.
Mietteet on sekavat jo tässä vaiheessa. Ei sillä, ettenkö haluaisi lähteä, mutta tietenkin jotenkin alitajunnan kautta valmistautuu kohtaamaan myös negatiivisia asioita, kuten koti-ikävää. Näistä kuitenkin lisää myöhemmin, kun saan aikaa kouluhommilta kirjoitella lisää. Ei tämä abivuosi pelkkää laiskottelua ole! Kehoitus kaikille, jotka harkitsevat au pair-vuotta Yhdysvalloissa ja kaipaavat kommunikointia samassa tilanteessa olevien kanssa, katsokaas Au Pair USA:n foorumit, sieltä rutkasti apua! Siis tuonne http://aupairusa.foorumit.fi/index.php
Tässäpä tällainen aloituspompsi ja pohjustus, että mistä oikein on kysymys :)
No, tässähän kun on ollaan toivottavasti lähdössä, niin ei tämä itsestään ole tapahtunut. Au pair-vuoteni sai alkunsa elokuussa 2008, kun päätin päivää ennen EF:n infotilaisuutta, että hei, voisinpa osallistua tuonne ja samalla sitten olikin se haastattelu ja sitten alkoi se hakupapereiden täytteleminen. En saanut itseäni niskasta kiinni tarpeeksi ja siinä meni melkein se puoli vuotta että sain lähetettyä ne paperit. Ja kyllä niissä olikin täyttämistä! Sairaudet, suositukset, henkilökohtainen kirje sun muuta. Mutta 31.12.2008 lähti paperit eteenpäin loppujen lopuksi, nyt vain odottelen kovasti hyväksymispäätöstä EF:ltä ja sitä, että homma lähtee rullaamaan eteenpäin, että todellakin se lähtöpäivä lähestyy.
Mietteet on sekavat jo tässä vaiheessa. Ei sillä, ettenkö haluaisi lähteä, mutta tietenkin jotenkin alitajunnan kautta valmistautuu kohtaamaan myös negatiivisia asioita, kuten koti-ikävää. Näistä kuitenkin lisää myöhemmin, kun saan aikaa kouluhommilta kirjoitella lisää. Ei tämä abivuosi pelkkää laiskottelua ole! Kehoitus kaikille, jotka harkitsevat au pair-vuotta Yhdysvalloissa ja kaipaavat kommunikointia samassa tilanteessa olevien kanssa, katsokaas Au Pair USA:n foorumit, sieltä rutkasti apua! Siis tuonne http://aupairusa.foorumit.fi/index.php
Tässäpä tällainen aloituspompsi ja pohjustus, että mistä oikein on kysymys :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)