Sekava on tunnetila, joten sekavaa tekstiäkin on luvassa, you´re welcome. Homman nimihän on nytten se, että uusi auppari on talossa ja mä majailen pojan huoneessa ilmapatjalla ja istun tässä lattialla kirjaillen ajatuksiani johonkin, kun uskaltaa ajatellakin.
Mulle iski vasta eilen se, että kuinka paljon tulenkaan ikävöimään tätä perhettä ja tätä elämääkin, tätä taloa, kisumisua, kaikkea. Se iski siinä vaiheessa, kun tein salaattia ja muut olivat ulkona, uudella tytsille esittelivät takapihaa ja lapset oli innoissaan ja piruvie, sattuuhan se, kun näkee lasten haluavan nyt olla uuden aupparin kanssa ja innoissaan vievät häntä kaikkialle. Vaikka tiedän tiedän, minä tiedän, että niin on hyvä ja niin kuuluu olla, mutta ihan yhtä lailla luonnollista lienee se, että mua vähän kouraisee vattasta moinen? Onhan se. Nyt se on tavallaan totta, että minä lähden täältä, kun minun "korvaajakin" on saapunut. Ja tyttö on kyllä kiva ja kaikkea mahtavaa, mutta niin, mun on henkilökohtaisestikin hyvin vaikeaa kattoa tai kuulla, että mut korvataan.
Ja onhan tässä ollut vuosi, joka on samalla lyhyt ja niin kovin pitkä, mua väsyttää tän urakan jälkeen ihan hitosti. Nukuin iloisesti 10 tuntia tänäkin yönä. Mä olen tottunut tähän elämään täällä, tää on nyt mun elämä. Ja sitten pitäis lähtiä. Ja en tiedä, jotenkin sen jälkeen, kuinka paljon oon tehnyt tän perheen hyväksi, jotenkin on hassua nähdä, kuinka sitten mut korvataan noin vain. Niinhän se aupparin elämä tosin on. Kuulostelen taas kuin pelottelisin, mutta muistakaas että nää on vaan mun tuntemuksia, että näin musta tuntuu lähdön koittaessa.
Toisaalta en voi odottaa sitä, että keskiviikkona pääsen nousemaan bussin kyytiin kohti NYCiä ja vapautta, lomaa. Sitä, että se on kuulkaas ihan sama milloin nousen sängystä ylös (tosin aikaisinhan on hyvä nousta, että kerkeää ilmaiselle aamupalalle, jolla mennään aika pitkälle mun matkustusbudjetilla)tai että mitä teen. Mulla ei ole esimerkiksi NYCin varalle suunniteltuna mitään. Voisi vaikka mennä Central Parkiin lukemaan kirjan tai kaksi noin ajan kuluksi. Tai hoidella hostellin ilmaisen netin ansiosta noita yliopistohommia. Sekin kun on eessä (JEEE!!). Ja nauttia siitä, ettei TARVITSE tehdä mitään jos ei siltä tunnu. Ja ehkä siinä samalla vois räpsäistä muutaman kuvan siitä isosta citystä. Kun ei sitä ihan heti olla takaisin tulossa opiskelijabudjetilla.
Ja niin, sitten se, jotenkin, en tiedä mikä naksahti, mutta rentous on takasin ja silloinhan kaikki tuntuu paljon paremmalta mitä stressatessa. Ja muutenkin, kaikkihan paranee loppua kohti, tai ainakin tuntuu siltä, kun pitää jättää jokin asia. Muistot ja asiat kultaantuu, I know, that´s just the human mind. Mut saahan silti tuntua pahalta?
Ja sitten vähän stressataan vielä tosta matkastakin, koska vaikka se on kivaa, niin silti, pitää löytää ihmiset, kun nyt eletään niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, eli kännykkää en kanna mukanani seuraavaan kuukauteen ollenkaan, netistä tavoittelee helpoiten uskoisin. Ja ennen kuin lähden tutustuttamaan uutta aupparia Yhdysvaltojen ihmeellisyyksiin, niin if there´s someone needing company in NYC 21st-25th July, let me know! :) See you soon!
P.S. Tän viikonlopun suunnitelmana on ensin ekat amerikkalaiskotipippalot (olihan jo aikakin, I know! :D) ja huomenna lähdetään syömään meikän lempiravintolaan Cambridgessa, eli Veggie Planetiin ja nähdään kaikki ja parannetaan maailmaa, toivottavasti ei itketä vaan hymyillään, koska on kiva nähdä. Ihan Connecticutistakin asti tulee vieraita, 3 tunnin päästä täällä, jjjjeee! Jaja, sittenpä niin, sanotaan heipat osalle ja katotaan että kuinka paljon sitten loppujen lopuksi itketäänkään. (Ja jos ei kyynelkanavat aukia niin pitää varmaan katella taas Extreme Makeover Home Editionia, niin pysyy tervejärkisenä) Mut niin, pitää mennä, viikonloppuja! :)
P.P.S. Oon ihan varma että kun pääsen halimaan ystäviä ja perhettä, niin eiköhän sittenkin kyllä Suomessa itketä kans! See you so so soon, miss you so much ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti