Johtuen täysin seonneesta unirytmistä, kofeiinista joka pitää elossa sekä Tuomon "uudesta" albumista, olen ajautunut tällaisiin kevyisiin filosofisiin mietintöihin. Hieman päälle 2 kuukautta niin lähden Suomesta, lennän Yhdysvaltoihin. Ja olen siellä sitten vuoden. Kokonaisen vuoden, jonka vietän täysin irrallaan tästä elämästä, jota nyt elän. Tai no, en täysin, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Siellä olen sitten vain minä ja minun au pair-vuoteni. Ja siihen on vain vähän päälle 2 kuukautta. Juttelin uuden tuttavan kanssa pari päivää sitten aamulla tästä vuodestani. Tuttavani kysyi, että milloin lähden. Vastasin, että heinäkuun 20. päivä. Tuttavani kysyi, että eikö minua ollenkaan pelota. Vastasin, että ihan helvetisti.
Ei tämä alku ole sitä, että epäröisin. Tämä on sitä, että alan vihdoin kai käsittää, että tosiaan lähden. Kun näin Yhdysvaltojen suurlähetystön Helsingissä, oli ensimmäinen ajatus, että tämä alkaa olla ihan liian todellista. Jotenkin tuo lähtö on kuin hitaasti avautuva ovi. Tähän asti se on ollut lähes kiinni, melkein raollaan, siitä on näkynyt toiselle puolelle vain hieman, oikeastaan ei ollenkaan, joten se, mitä siellä tulee näkymään, sitä ei ole kokonaan hahmottunut. Nyt se ovi on alkanut avautua enemmän, sitä alkaa tosissaan nähdä toiselle puolelle, käsittääkin jotain mitä siellä näkyy. Kuitenkin on vielä sen verran kaukana, ettei kunnolla erota sitä, mitä näkee. Ja sitten kun luulee erottavansa, niin päähän koskee niin julmetusti se siristely, että sulkee silmänsä.
Hieman sellainen olo on joskus tullut, kun sydän on jättänyt välistä yhden lyönnin ja päähän on pälkähtänyt se ajatus, että tosiaan olen lähdössä. Ihan oikeasti olen. Olen lähdössä vuodeksi pois, jonnekin ihan muualle, kauas pois, poistumassa tästä huoneesta. Hetkeksi vain, mutta poistumassa silti. Oikeastaan, en tule tähän nimenomaiseen huoneeseen enää takaisin, sillä kaikki tulee muuttumaan sen vuoden aikana, jos ei mikään tässä huoneessa, niin minä ainakin. Tähän asti on tehnyt mieli torjua se ajatus sillä hetkellä, olla päästämättä omaa ajatusvirtaa lähtemään sen mukaan ja keskittymään hetkeen. Niin kai se pitäisikin, mutta toisaalta, pakko se on käsittää, että kohta se ovi on apposellaan ja siitä on astumassa.
Onneksi saa pakata. Sillä tästä huoneesta haluan paljon asioita mukaani. Joitakin haluan jättääkin tänne, onneksi saan senkin tehdä. Nyt, nimenomaan tänä keväänä, olen löytänyt paljon sellaista, joka minun on pakko pakata mukaani, onneksi. Sitten olen huomannut, että jotkut asiat eivät ole pakkaamisen arvoisia. Jotkut asiat on vain jätettävä tänne. Kun kirjoitan pakkaamisesta, ajattelen nyt ystäviäni. Tiedän lähes tarkalleen, keiden kanssa tulen olemaan yhteyksissä, tiedän ketkä tulevat kirjoittamaan minulle ja ketkä eivät. Olen iloinen, kun tiedän, että voin muutamiin luottaa, enkä enempää tarvitsekaan. Jotkut taas...no, pettymyksiäkin tulee eteen. Enkä ole siitä vihainen, mutta vain pettynyt, kun jokin asia osoittautuu täysin muuksi, kuin sitä on luullut. Mutta onneksi on niitä muutamia, jotka mahtuvat sinne matkalaukkuun <3
Se sitten, mitä siellä toiseessa huoneessa on, se on kuitenkin yllätys. Olo on odottava. Sellainen, kun tietää, että jotakin on luvassa, muttei yhtään tiedä, että mitä sieltä on tulossa. Tietenkään se ei ole täydellistä, sillä ainoastaan minä tiedän, mitä haluan. Mutta minä voin muuttaa sen sellaiseksi kuin haluan, minusta se riippuu, miten näen sadepäivät. Otanko esiin sammakkosateenvarjoni vai valitanko vain, kun kastun.
Tyhjät sanat eivät kumoa sitä.
Vai kumoavatko?
Takin voi vetää niskaan,
kauluksen pystyyn
ja lähteä kulkemaan
huolimatta siitä,
että hiukset kastuvat
ja tuuli tunkeutuu paidan alle
tärisyttäen tunnotonta ihmistä.
Kävelyä voi jatkaa,
välittämättä sammakoista.
Tai sitten voi pysähtyä
ja katsoa ylös.
2 kommenttia:
Laitoit hienosti ajatuksia sanoiksi. Tuollaisia tuntemuksia minullakin on, mutta en osaa nitää sanallisesti ilmaista. Hyvä, että joku tekee sen puolestani! Alkaa hahmottamaan tulevaa yhä paremmin.
Eilen mietin huoneessani istuessani, että pitäisi kehityttää valokuvia, jotta voin ripustaa niitä taas seinälle. Sitten päähän iski ajatus, että en ole niitä täällä kuitenkaan näkemässä, joten jätän huoneeni seinät koristamatta uusimmilla muistoilla.
Tosiaan tuo runo sopii tuohon hienosti. Se on kaunis.
Ja tottahan se on, että aidot valokuvat hakkaavat digitaaliset kumppaninsa mennen tullen. Luulen, että ifiltä tulee tarjous kesäkuun alussa kun juhlat on ohi. Tai niihin aikoihin kuitenkin. Pitää kehityttää vino pino muistoja mukaan :)
Lähetä kommentti