"Tiedätkö miksi leiriläinen oon, telttani nostan nuoreen hongikkoon?"

Päivät menee ihan hurjaa vauhtia. 5 viikon päästä olen todennäköisesti lentokoneessa, hurjaa!

No niin, ensinnäkin selitys otsikolle: Olin viikonlopun partioleirillä! Joo, minä en ole ollut ikinä partiossa, sen verran tutustunut, että pikkuveljeni on nyt vuoden ollu sudenpentu, mutta muuten en. Perjantaina kuitenkin puolen päivän aikoihin löysin itseni keskeltä partiolaisia ja rinkkoja ja reppuja keskeltä metsää. Ei, kyse ei ollut johtajien puutteesta, vaan siitä, että minä seurakunnan kesäharkkarina ja toinen samanmoinen olimme keittiöhirmuina perjantain ja lauantain! Teimme oikein maittavaa ruokaa siellä ja keitimme kahvia noin joka viides minuutti, sillä lukihan se leiriohjelmassakin: "Kahvia leiriläisille ruoka-aikoina säännöstellysti (staabi rajoittamaton)" eli johtajisto kävi keittiössä tiuhaan tahtiin. Kieltämättä keittiö on mukava paikka, varsinkin kun kokkaa noin 40:lle nälkäiselle pirpanalle kaikenlaista ja kuulee sitten kehuja ruuastaan, niin tulee kyllä hyvä mieli! Eikä ole mikään maailman helpoin temppu kun keittiö on sellaisen opiskelijakämpän keittiön kokoinen, ei siis keittokomero, vaan sellainen piskuinen keittiö, no, asiat ovat järjestelykysymys. Leirillä oli siis hauskaa ja erilaista varsinkin, kun ero rippileireihin on valtava. Juu, leiriläiset ovat eri-ikäisiä, mutta ennen kaikkea leirille tuleminen on vielä enemmän tahdosta tapahtuva homma, leirille tullaan ihan leirin vuoksi, ei kuten rippileirillä joillakin siintävät vain rippilahjat ja -rahat silmissä kun astuvat leirikeskukseen. Ja täällä oli ihan uppo-outoakin porukkaa, joista sitten sai uusia tuttuja ihmeen nopeasti ja ennen kaikkea varsin erilainen kokemus, en nimittäin ole ennen keittänyt 7 litraa puuroa kerralla!

Sunnuntai olikin sitten kesän ensimmäinen vapaavapaa päivä, ei pääsykokeisiin lukua eikä minkäänlaisia pakottavia töitä. Nukuinkin puoleen päivään, tosin se ei ollutkaan niin kovin hyvä idea, kun sain siitä julmetunmoisen päänsäryn! Tänään herääminen seitsemältä oli paljon ystävällisempää. No, sunnuntaina ohjelmaksi saatiin hieman maakuntamatkailua, eli ensin ystävän luo Sukevalle hurauttelin aikaisin ja siellä kiertelimme katselimme, ihana sää ja ihanaa pitkästä aikaa siellä (tai no, "aikaisin", iltapäivästä...) (Ja ihanaista syntymäpäivää jo nyt sinulle R, jos satut lukemaan! <3)

Tämän jälkeen suuntasimme kohti Kiuruvettä, jossa en ole ikinä ennen käynyt, ajanut vain ABC:n ohi, ihan hävettävää myöntää. Matkalla heitti sitten niin paljon vettä, että satasen rajoitusalueella vauhti oli huimat 60 km/h, ihan vain että pysyttäisiin hengissä. Kiuruvedellä parin yhteisin tutun kämppä mentiin katsastamaan, tai no, minullehan se oli vain uutta, mutta kuitenkin. Siellä väsynyttä naurua jonkin aikaa sekä ihan ihmekauhuleffa, jonka jälkeen kesän ensimmäiset pallojäätelöt (ainakin minulle) sekä kohti koulun leikkikenttää! Hurjia laitteita näillä nykyajan lapsilla, yhden pyörivän laitteen jälkeen tuntui kuin olisi maailma heittänyt tuhannen kertaa ympäri! Ja sitten piti vielä mennä uudestaan siihen. Joskus on kai ehkä mahdollisesti hyvä päästää sisäinen lapsensa valloilleen...

Tänään heti aamusta lääkäriin ja tuli siitä terveystodistuksesta hieman kalliimpi paperi, 44,30 euroa. Kiitti hei, ette näe enää minua täällä! On kyllä kallista mustetta siellä, ei voi muuta sanoa. Ja sitten aamupala ja tallille jälleen, kävin auttamassa taas tuon pikkuisen varsan kanssa, emä ja varsa vietiin laitumelle jälleen. Ihana tuo pikkuinen varsa! Sitten tallinomistajan poika (4 vuotta) vaatimalla vaati minua käymään sisällä, kun hän halusi näyttää minulle uusia lelujaan ja uutta pöytäänsä. No, eihän minulla sen erikoisempia ollut suunnitelmissa, joten poikkesin sisälle katsomaan uusia leluja ja pöytää, joita poika ylpeänä esitteli. Siinä samalla tuli myös selitettyä pojalle, että milloin lähden ja minne ja miksi. Toinen vaikutti niin mietteliäältä ja lopulta päädyttiin etsimään vanha karttakirja ja katselemaan, että minne minä oikein olen menossa. Kyllä sitä itsekin katseli poikaa ja sydäntä raastoi, kun olen kuitenkin viimeisenä kolmena kesänä ollut töissä tallilla kuukauden ja muuten käynyt joka viikko ja poika on minullekin tärkeä. Sitten siinä kun ajelin pois tallilta, niin sydäntä alkoi taas raastaa se ajatus, että kohta täytyy sanoa heipat tällekin paikalle, aikalailla pitkäksikin aikaa. Pakko oli pysäyttää ajatukset siihen, jotta olisi nähnyt mihin ajaa, ettei kyyneleet olisi sumentaneet koko maailmaa. Mutten tiedä, talli on kuitenkin niin huipputärkeä paikka, eikä hevoset paljon soittele sinne maailman toiselle puolelle. Tiedän, että kun nyt sen "viimeisen" kerran pääsen tallille, niin en halua lähteä sieltä, tahdon vain haudata pääni Tuin etuharjaan ja antaa neidin pitää turpaa kainalossani (vähän aikaa sitten se oli maailman kamalin asia, nyt tämä hevonen luottaa minuun enemmän) ja selittää sille, etten haluaisi jättää sitä. Omistajakin on sanonut, että hevonen luottaa minuun ja pitää minusta ihan eri tavalla, että nyt alkaa tosissaan yhteistyö sujumaan, siitä oli osoituksena viime tiistain ratsastustunti. Kaikki meni hyvin sillä tunnilla, suorastaan loistavasti ja kun toinen heppa siinä kentällä laukkasi niin päätettiin kokeilla mekin tän ex-ravurin kanssa laukkaa. Hevonen on opetettu laukkamaan ratsastajan kanssa vähän yli vuosi sitten, eikä sillä ole ratsastaen laukattu yli vuoteen. Hieman siis jännitti, että onkohan tästä tulossa taistelu tuulimyllyjä vastaan. Vielä mitä, otettiin ensin helpompi kierros hepalle ja tämä nostaa heti ensimmäisesta pyynnöstä! Olin ihan äimänkäkenä ja valmiina suukottamaan sen hevosen piloille kun se meni niin hienosti, ja oli vielä kolmitahtinen laukka! Toinen suunta oli samanlainen, hieman vauhdikkaampi, mutta ihan älyttömän hieno silti. Olin oikeasti pakahtua ylpeydestä ja onnesta sen hevosen kanssa. Siksi on käsittämättömän vaikea ajatella, että "jätän" sen vuodeksi. Enkä kyllä ihan vielä ajattelekaan. Kun nyt haluan vain nauttia ajasta sen "pikkuisen" höperön kanssa niin paljon kuin mahdollista.

"Niin ihanaa elää on alla taivaan sinisimmän."