Ohhoh. Johan tää viikko alkaa olla ohitse.
Kello lähentelee puoltayötä ja puolessa tunnissa kirjoitin jopa huokauksen ja yhden toteamuslauseen. Jes. Täällä aletaan tuntea nuo aupparin lähdön seuraukset, kaksi lasta, kaksi erilaista tapaa. Vanhin, tyttöpien, kiukuttelee ja on mulle vihainen kuin mikäkin, mikä tekee mun työstä noin viis kertaa tuskallisempaa kun ennen siitä on nautittu ihan muitta mutkitta, mutta nytten minua ei todellakaan kuunnella eikä anneta auttaa ja paiskotaan ovia ja ei vaan kuunnella. Nuorin, poika, on sitten päinvastainen. Tiskasin tänään niin tämä roikku jaloissa ja höpötti ja sanoi kymmeneen kertaan vaan, että "Susanna, I love you" ja koko sen ajan siinä vaan mietti ja höpötti ja kun olin tiskannut niin poika päätti, että on apina ja halus ylös puuhun. Niin minä olin se puu.
Tää mulla on jäänyt vähiin, siis tämän asian miettiminen, lähdön tiimoilta. Koska olen kaikkea tämmöistä käytännöllistä ajatellut, lentoja, pakkaamista ynnä muuta, mutten ole oikeastaan kestänyt ajatella varsinaista LÄHTEMISTÄ tästä perheestä, jossa oon kohta asunut kokonaisen vuoden. Oon noin 50 viikkoa viettäny lasten kanssa. Suunnilleen 40 h per viikko. Se tekee 2 000 tuntia. Ohhoh. Tämä mun mielestä tässä auppariudessa on huonoa, lähteminen. Ei sitä oikeastaan ole tajunnut, tai siis ainakaan alkanut ajattelemaan, että kuinka vaikeata tämä on lapsille. Vaikka tämä onkin myös sellaista, joka varmasti antaa lapsille paljon, mutta onhan se myös vaikeaa, ensin luottaa ja muodostaa suhde aikalailla ventovieraaseen ihmiseen ja sitten kun on lähellä ja lapsi luottaa niin sitten tää ihminen lähteekin jo, toiselle puolen palloa. Onhan se nyt vaikeaa käsittää. Tää 6-vuotias tytsi varsinkin miettii niin paljon. Torstaina selostin 6-vuotiaalle, että miksi auton ikkunassa on tarkastustarra ja mitä tarkoittaa vakuutus ja tänään tuli kysymyksiä rekisterilaatasta. Kaikki mietityttää. Varsinkin tämä sitten, että miksi minä lähden?
Tänään tyttö oli ollut kotona tunnin verran kunnes sitten päätti, että minä en ole kiva ja että haluaa nähdä äitinsä, vaikka äitinsä puhui työpuhelua ja tyttö tietää, että silloin ollaan hiljaa. Mutta itkupotkuraivaria aloitteli, kunnes kysyin sitten, että onko tämä upset koska minä lähden jonkin ajan päästä? Tuli hiljaista ja nyökytys. Ja sen jälkeen kun juteltiin uudesta aupparitytöstä, joka tulee Saksasta, ja kun kerroin, että tiedäkkö että tämä tyttö on kaikkein mukavin tyttö kun vaan voi olla, että mitäs hälle näytetään? Käytiin läpi kirjastot ja leikkipuistot ja leikkihuone ja koulut ja kaverien kodit ja sitten väritettiin prinsessakuvia, joissa oli glitteriä ja nyt minun naama on glitterissä. Että niin.
En minä oikein vieläkään ole hyvä miettimään tätä lähtemistä, vaikka se on niin, kun kello on hieman yli puolen yön, että kuukauden päästä "minun" perheen tuleva auppari on ainakin matkalla jo Long Islandille aupparikouluun. How weird is that?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti