"Oh dear you look so lost"

Ei ollu mun paiva tanaan. Ei hitto vie ei ollut. Ensinnakin keskiviikko oli ihan helevetin pitka, koska mun hostmum on Kaliforniassa liikematkalla ja ma olin koko keskiviikon kotona. Vaikkakin isovanhemmat tuli illallisen aikoihin vierailulle sen ajaksi, niin minusta tuntui etta olisin parjannyt ihan hyvin yksinkin. Ja nyt ei kai voi laskea toiksi niita tunteja niinkaan, koska niin. Hiton hamaraa. Keskiviikkona olin siis ihan hemmetin uupunut. Ja oon edelleen. Join kahvinkin puol kahdeksan illalla ja silti oisin heti valmis menemaan nukkumaan. Teenkin sen kunhan saan ajatuksiani purettua.

Musta tuntuu niin tyhmalta nytten. Paivan katastrofihan oli se, etta kirjoitin kouluun viestin, etta hakisin tyton koulusta, etta han ei tulisi bussilla. Vaan ei, en olisi saanut tehda niin. Alkaa kysyko miksi. Kun juteltiin hostmumin kanssa tyton kyydeista kun koulu alkoi, niin muistan hostmumin sanoneen, etta jos aikataulussa on jotain muutoksia, niin pitaa kirjoittaa viesti. Noin niin kuin yleisesti, no, en ma sita sen enempaa sitten ajatellu ja nyt kun olin suunnitellu menevani lasten kanssa puistoon heti koulusta etta meilla ois aikaa niin sitten kun paastaan puistoon niin hostmum soittaa raivoissaan mulle, etta ma en ikina enaa saa kirjoittaa mitaan viesteja sinne kouluun, etta mua ei siihen ole valtuutettu ja niin helvetin arsyttavaan tapaansa taas paisuttaa asioita (tuntuu jotenkin jenkkitavalta, everything is BIGGER) ja on oikeasti niin vihaisen kuuloinen etta ma olin valmis itkemaan ekan minuutin jalkeen. No, tottakai sitten kun hostmum mulle selitti ne syyt, etta MIKSI en saa kirjoittaa viesteja niin tajusin ja musta tuntui ihan helvetin tyhmalta sen jalkeen etta voi aalio, minka oon menny tekemaan. Ja sanoin sen hostmumille ja pyysin anteeksi varmaan tuhat kertaa ja olin ihan sanaton muuten, ja hostmum sanoi mulle, etta no, kaikki on onneksi hyvin, etta opithan sina nyt tasta kuitenkin. Mutta mulle vai jai paalle semmoinen selkapiita karmiva kylma varina (edelleen on) ja tuntui koko ajan, etta piti olla niin hiton varpaillaan etta argh. Ei oo kiva tunne se. Mutta siis voi hitto, kun en mina halua aiheuttaa vaivaa tai laittaa lapsia jotenkin vaaraan, miksi haluaisin?! Okei, mina tein virheen, tajuan sen, mutta vois toki olla ystavallisempikin sen kanssa. Ironisesti hostmum toivotti sitten mukavaa aikaa mulle ja lapsille puistossa, mutta no, hah, oli "mukavaa". Ne jotka minut tuntee ja ne jotka ei, niin tiedoksi, etten inhoa mitaan enempaa kuin virheiden tekemista. Joojoo, tiedetaan etta virheita on tehtava, mutta mua vain inhottaa kun teen valilla niin helvetin typeria virheita, jos vain olisin ajatellut pikkaisen enemman. Vaan eihan sille mitaan voi. On vaan niin prkln tyhma olo. Enka ma tykkaa olla tyhma.

Ja sitten, en tieda, argh, mua vaan vasyttaa niin helvetisti! Ja huomenna menee koko paiva toissa. Onneks sentaan isovanhemmat lahtee, kamalaa sanoa nain, heista on suuri apu ollut lapsia kaitsiessa toki ja varsinkin tanaan, etta paasin hetkeksi ulos tuulettamaan ajatuksiani, mutta jotenkin tuntuu viela enemman etta pitaa olla varpaillaan taalla, ihan sama mihin aikaan on. Vaan iltakin menee toissa sitten. Ei, alkaa kysyko teenko liikaa tunteja. Mua vaan vasyttaa. Oli tassa paivassa ilonpilkahduksiakin. Kerron niista sitten huomenna. Kuvien kera. Mutta nyt, ma haluun vaan menna nukkumaan ja ottaa kissan viereen ja sulkea silmani talta pahalta ololta. Kun en ma tarkoittanut. Huomenna on onneksi uusi paiva.